Eikä mitään tapahtunut seuraavinakaan päivinä. Laura rauhottui. Hän odotti joka hetki setäänsä palaavaksi. Itsekseen oli hän jo päättänyt olla ilmaisematta hänelle salaisuutta.
Mutta eräänä iltana, kun Laura nousi yläkertaan, makuukamariinsa, kuuli hän outoa kuisketta. Vastapäätä hänen kammiotaan, leveän käytävän toisella puolen, oli n.s. japanilainen huone, jonka hänen setänsä oli Okuran avulla järjestänyt täysin japanilaiseen tapaan. Siellä ei ollut mitään huonekaluja. Lattia oli tiiviiden kaislamattojen peittämä, pöytiä ja tuoleja ei ollut laisinkaan, ja vuoteen tehtävää toimitti paksu, vanulla sisustettu matto, jonka vieressä oli hiiliastia ja kaunis japanilainen lamppu. Seinillä, jotka olivat tehdyt paperisista shoji-levyistä, riippui pari taulua ja kuuluisan Sada Jakkon muotokuva. Ulkokäytävästä erotti huoneen amado, siirrettävä puu-ovi.
Laura näki amadon olevan hiukan syrjässä ja heikon valon loistavan rakosesta. Hän pysähtyi ovensa eteen, jäi kuuntelemaan sykkivin sydämin… Jälleen, aivan selvästi, kuuli hän kuiskattavan nimeään, monta kertaa. Hän vavahti, jäi seisomaan kuin maahan naulittuna. Ja uudestaan, yhä uudestaan merkillinen, intohimoinen ääni kutsui häntä. Sitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. Hetkiä kului. Laura kuuli oman sydämensä tiheän sykkeen, mutta oli kuin lumottuna, seisoen voimattomana ja vavisten paikallaan. Kylmiä väreitä kiiri läpi hänen ruumiinsa, mutta häntä pelotti niin, ettei hän uskaltanut avata oveaan ja mennä huoneeseensa… Sitten taas, hiljemmin, kuiskattiin hänen nimeään. Lauraa huumasi; outo voima otti hänet valtaansa, vangikseen. Hän tuskin oli tietoinen teostaan hiipiessään yli käytävän. Hän kurkisti sisään raosta… Lattialla, vanumatolla, makasi Okura, nähtävästi nukuksissa. Hänen vieressään paloi japanilainen lamppu, jonka kirjava varjostin loi kummallisia kuvioita hänen kasvoilleen. Lampun lähellä oli pieni, taidokkaasti tehty rasia, kansi avattuna. Jotain vihreätä oli rasiassa. Laura tiesi sen olevan hashista, jota hänen setänsä käytti.
Valtiatar… Valtiatar, kuului taaskin käheä kuiskaus. Kuin näkymättömän käden vetämänä Laura astui sisään pysähtyen vuoteen viereen. Okura vääntelihe matolla kuin käärme. Hänen kimononsa oli solahtanut alas, ja paidan raosta näkyi osa ruskeata rintaa. Hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kellertävät, verettömät huulet värisivät kuin lehdet, musta tukka riippui hajanaisena hikiselle otsalle, silmät olivat puoliummessa ja niissä kiilsi ääretön hekuma, tuska ja autuus. Hän huohotti, kiristeli hampaitaan, kädet puristuivat nyrkkiin ja vapisivat kuin kouristuksessa. Vääristynyt, hirveä hymy levisi yli hänen kasvojensa. Koko maailman saasta, hekuma, ja intohimo ja intohimon voima liikahti hänen ilmeessään…
Laura oli kalmankalpea. Hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan luuli joka hetki vaipuvansa maahan. Mutta vielä oli hänellä tahtoa. Hän kokosi voimansa, riistäysi kuin väkivoimalla kauhean lumouksen vallasta ja syöksyi huoneeseensa.
Miltei koko yön hän valvoi, sairaana, kummallisen tuskan vaivaamana. Väliin hän itki kuin lapsi, toisinaan kauhu vei veren hänen kasvoiltaan, ja kun hän hetkittäin vaipui horrokseen, oli äskeinen näky jälleen hänen edessään. Vasta aamun sarastaessa hän nukahti, kyynelten noruessa suljettujen luomien välistä.
* * * * *
— Sinun setäsi on älykäs ja sangen omituinen mies, sanoi tohtori kävellessään Lauran kanssa puistossa. — Ensimältä tuntui hän minusta hieman töykeältä, mutta ei nyt enää. Ymmärrän hyvin, että saatat häntä niin rakastaa. Mutta tiedätkö, sinä voisit koettaa saada häntä luopumaa opiumista. Hänen kasvoillaankin on jo turmeluksen leima.
— Minä? vastasi Laura hiljaa, kohottaen kulmakarvojaan ja pudistaen päätään. — Ei häneen voi vaikuttaa. Minä kaikkein vähimmin.
— Ehkä olet oikeassa, sanoi tohtori miettiväisenä. — Mutta sivumennen sanoen, näitkö Okuran? Luulenpa tosiaan, että hän on hieman kammottava. Hänen silmänsä pistävät kuin tikarit.