Laura koetti hymyillä eikä vastannut. Syntyi äänettömyys.
He kävelivät edestakaisin tulpaanien reunustamaa käytävää. Tuli hämärä. Joku kalpea tähti syttyi vielä valoisalle taivaalle. Tuuli oli tyyntynyt. Kaste sirotteli helmiään kukkien lehdille.
Tohtori puhui paljon, mutta sai katkonaisia lauseita, usein vain päännyökkäyksen vastaukseksi. Laura näytti uneksivan. Hänen kasvoillaan oli hempeä, sielukas ilme.
— Sinä olet muuttunut viime aikoina, Laura. Olet tullut niin hiljaiseksi. Aina sinä uneksit.
Laura hymyili kaunista hymyään, ja hetkeksi hänen raukeat silmänsä kiintyivät tohtoriin.
— Vaikka osaanhan minä olla onnellinen siitä, ettet pakottaudu puheluun, silloin kun ei se sinua haluta, etkä teeskentele iloisuutta. Oletko lukenut Maeterlinckin ihmeellistä kirjotelmaa hiljaisuudesta? Niin, hän on oikeassa. Vasta silloin kaksi ihmistä kuuluu täydellisesti toisilleen, kun he uskaltavat olla vaiti, uskaltavat antaa sielunsa puhua. Ja me uskallamme, Laura…
He kääntyivät lehtokujalle ja menivät alas rantaan. Veden tyynestä kalvosta heijastuivat tuskin huomattavina tähtien kuvat. Laura nojausi puuta vasten ja tuijotti ulapalle. Tohtori sytytti savukkeen…
Sivummalla pensastossa rasahti. Tumma varjo syöksyi esiin. Tikarin terä välähti ilmassa… Tohtori vaipui ääntä päästämättä maahan…
Sekavasti Laura tajusi, että voimakkaat käsivarret tukivat häntä, kiertyivät hänen uumilleen, kantoivat hänet pois… Sitten kulki huulipari kuin hehkuva rauta yli hänen kasvojensa. Hänen suutaan poltti. Tulinen läähätys kuumensi hänen kaulaansa, voimakas rinta vavahteli hänen poveaan vasten…
Helvetin tuska ja outo, hirveä onnen tuntu riehuivat hänen rinnassaan. Häntä inhotti, kauhistutti, mutta hänellä ei ollut voimaa huutaa, liikahtaa tai edes avata silmiään. Hän luuli menehtyvänsä ahdistukseen, hekuman hornamaiseen autuuteen, josta hän oli puolittain tietoinen ja jonka valtaan hänen vasten tahtoaan täytyi antautua.