En ymmärrä mistä vaikuttimista kaikki sitten johtui. Ehkä todenperästä olisin tahtonutkin nimeni hänen nimensä rinnalle, olinhan tehnyt niin paljon. Vai sokaisiko tuo outo, hurmaava ilmiö minut? Joka tapauksessa tulin äkkiä merkillisen tyyneksi, mutta huomasin hyvin, kuinka minua vilusti. Petomainen julmuus ja kylmäverisyys ikäänkuin laskeusivat ylitseni. Nopea mielijohde syntyi. Punnitsin sitä, harkitsin liikkeetkin, tuntematta vähääkään epäröintiä, nautinnolla viivytellen. Ja yhtäkkiä karkasin Einarin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja työnsin hänen päänsä putken suun kohdalle. Ei kuulunut ääntäkään, mutta kallosta hävisi yläosa kuin tykin kuulan pyyhkäisemänä. Minua hirvitti. Puistatus kulki läpi ruumiini. Sysäsin kauhuissani kuolleen kalliolta alas. Samassa horjahdin, tartuin hädissäni koneeseen. Se kaatui, seurasi ruumista… Kuului veden loiskina, sitten kaksi kauheata pamausta perätysten: kuumentuneet teräskuulat olivat haljenneet.
Riensin kotiin kuin raivotarten ajamana, en tiedä miten osasinkaan pimeässä.
Salmen huoneessa oli vielä tulta. Vähääkään epäröimättä syöksyin sisälle. Olin kai oudon näköinen, ja johan tekonikin oli tavaton. Joka tapauksessa hän peräytyi pelästyneenä. En tiedä kuinka kauan seisoin hänen edessään hapuillen sanoja, mutta vihdoin lausuin:
— Noo… nyt voit arvostella… Enkö saa mitään aikaan?… Olen vapauttanut sinut veljestäni.
Ja minä heittäysin polvilleni hänen eteensä, tartuin häntä käsivarsista ja hirveässä raivossa kähisin:
— Tapoin hänet, tiedä se!… Nythän sinä minua rakastat, eikö totta? Hahahaa. Eikö totta, eikö totta? Minähän olen saanut jotain aikaankin… Ja minä suljin hänet syliini purskahtaen hillittömään itkuun. Tuskin huomasinkaan, että hän oli pyörtynyt käsivarsilleni.
Missä harhailin vielä samana yönä, seuraavina päivinä, viikkoina, siitä en paljoa tiedä. Kuinka en paleltunut, kuinka en joutunut kiinni tai kuollut nälkään? Tuskin olin koko talven kestäessä täysissä järjissäni. Mutta kesällä hankin tämän majani, jossa nyt elelen hirveissä muistoissani. Kuten sanottu, rakastan katsella koivua, joka rannalta kurottautuu yli veden ja jonka alla kaislat taipuvat. Sitä tehdessäni muistan näkyä, joka on ihanampi ja hirveämpi kuin kenenkään muun näkemä. Ja väristyksen kulkiessa pitkin ruumistani valtaa minut tietoisuus, että aalloissa saman kallion alla makaa merkillisin keksijä ja merkillisin kone, mistä koskaan olen kuullut. Mutta mitä tulee siihen naiseen, jota niin mielettömästi rakastin, niin en ollenkaan tunne hänen myöhempiä vaiheitaan. Ja kuten alussa sanoin, en tiedä, onko se onni vai onnettomuus.
Jäälautta.
Mykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen, ponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa tamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa, mutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.
— Irti ollaan? huusi päällikkö kysyvästi.