Kumpikaan emme saaneet sanaa suustamme. Olimme kuin lumotut. Ja eikö ollut syytäkin? Juhlallisen pimeän yön helmassa oli kaksi ihmistä, jotka mitättömällä koneella saattoivat repäistä mustan hunnun, riistää kappaleet yön sylistä, pysyen itse salassa, saavuttamattomina. En osaa mihinkään verrata tunnetta, joka piti minua vallassaan.
Ja yhtäkkiä Einar alkoi puhua, liikutettuna, vavisten kuin horkassa:
— Katsokaahan, katsokaahan!… Tiesin sen. Siellä, missä putkista syöksyvät ainesäteet kohtaavat toisensa, siellä syntyy valo, siellä syntyy miljardeja pieniä auringoita, jotka valaisevat, säihkyvät, heijastavat toistensa säteitä… Tiesinhän sen, tiesinhän sen!… Eikö tämä ole ihmeellistä, kaunista, lumoavaa? Kone on pieni, emme pääse yli puolen kilometrin, mutta se on helposti autettu. Oh! en muista enää syöpyneitä käsiäni!… Miljoonat ovat hallussani! Ajatelkaahan vain sotalaivoja, jotka yön kätkössä pysyen voivat seurata vihollisen liikkeitä. Miljoonat, miljoonat ovat hallussani!
Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, tuijottaen kuvaamattoman hurmion vallassa valaistuun saareen. Hän hengitti raskaasti eikä enää näyttänyt tietävänkään minun läsnäolostani.
Niin, epäilemättä hän on saapa miljoonia, ajattelin. Ja minut valtasi outo, haikea tuska. Miten merkillistä! Muistin Salmea kesken kaiken, ja ymmärsin, että vasta nyt en enää mitään voi olla hänelle. Ei hän enää minua tarvitse. Einarin miljoonat tekevät hänet riippumattomaksi, ja hän voi elää loistossa ja komeudessa. Mutta minulle maksetaan palkka käteen ja sitten… Jumalan nimeen. Ja hän on viimeinen minua pidättämään.
— Oo, puheli Einar kuin itsekseen. — Olen tulla hulluksi, kun ajattelen, että minä olen kaiken tehnyt, minä yksin. Minun on koko kunnia, minun nimeni on ikuisiksi ajoiksi piirretty keksintöjen historiaan, minun.
Minua hänen yksinpuhelunsa tuskastutti ja iletti. Merkillistä, itse jouduin niin helposti kuohuksiin, mutta Einarin suusta en kärsinyt kuulla moista kiihkoilua. Ehkä olin katkerakin, mutta varmasti oli sanoissani suurin osa leikkiä tai ivaa:
— Entäs minä? Entäs teräskuulat? Hahahaa! Luulisin hyvällä syyllä voivani vaatia puolet kunniasta.
Enpä ollut uskoa silmiäni. Einar syöksyi eteeni valjuna vihasta, läähättäen kuin nääntymäisillään.
— Vaiti!… Mitä te puhuttekaan? Te!