Tuli tyyni ja pimeä lokakuun yö. Lähdimme koematkalle. Valonamme karbidilyhty työnsimme edellämme pieniä käsirattaita, joilla kone lepäsi. Pysähdyimme rantakalliolle, jonkun sadan metrin päähän huvilasta, ja laitoimme koneen kuntoon. Minua väsytti ja polveni horjuivat. En odottanut mitään, en ollut vähääkään utelias, istahdin kivelle ja tuijottelin eteeni. Kaikki oli minulle yhdentekevää.
— Olettehan varma teräskuulistanne? kysyi Einar, sytyttäessään niiden alla olevan öljyn. — Varjelkoon, jos ne pettävät.
— Olen toki, sain sanotuksi.
Alkoi kuulua sihisevää ääntä. Ruumistani karmi. En nähnyt muuta kuin Einarin hikiset kasvot tulen valossa, kumartuneina yli koneen. Sitten sihinä lakkasi, Einar oli vääntänyt muuatta hanaa. Tuli hiljaista. Yhtäkkiä minussa leimahti sellainen uteliaisuus, että hypähdin pystyyn. Väsymykseni oli tipotiessään, ja olin jo menossa Einarin ohitse, kurkistaakseni putkien suusta, kun voimakas käsi tempasi minut pois niin nopeasti, että menin nurin.
— Mitä te aioittekaan? Tehän olette kuoleman oma, jos menette suun eteen. Hana on jo auki, sammalsi Einar kauhuissaan ja hengästyneenä.
Luulin häntä hulluksi.
— Te epäilette? Ottakaahan joku puu, oksanpätkä, ja koettakaa sillä.
Mutta varokaa käsiänne.
Löysin maasta lahonneeen puupalan ja pistin sen hymyillen putken aukon kohdalle. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, outo kauhukin puistatti minua: Puu hävisi kuin usva, sitä mukaa kuin joutui putken vaikutuspiiriin.
— Näettehän nyt, sanoi Einar, silmät sellaisina että kammotti. —
Luuletteko, että käteni muuten olisivat tällaiset?
— Nyt olkaa alallanne, nyt koetan, jatkoi hän hetken kuluttua jännityksestä vapisevin, heikoin äänin. Karbidilyhdyn valossa näyttivät hänen kasvonsa niin kurjilta, että inhosin häntä ja viha alkoi kyteä sydämessäni. Värähtelevin käsin hän muutti putkien keskinäistä asemaa… Ja silloin, yhtäkkiä, syntyi etäällä huikaiseva valo, kirkkaampi päivänpaistetta. Ei voinut ollenkaan määritellä, mistä se sai alkunsa. Putkista ei lähtenyt mitään valojuovaa. Näytti kuin olisi avaruudesta leikattu, loistava kappale heitetty yön pimeyteen. Valolla ei ollut mitään keskustaa, se ilmenee tasaisena, kirkastaen kuin päivä piirissään olevan veden pinnan. Se näytti syntyvän itsestään… Einar väänsi putkia. Valoisa avaruuden osa siirtyi lähemmäksi. Noin kolmensadan metrin päässä oleva saari sukeltausi esille. Näin rannan selvemmin kuin päivällä. Vesi väreili hiljaa kivien ympärillä, ja kaislat taipuivat tuskin huomattavasti; rantaäyräästä kasvoi käyrä koivu yli veden. Pari keltaista lehteä putosi, kieppuen ilmassa ja sitten laskeutuen järveen… Oli ihmeen hiljaista.