— Mitä aiot tehdä? kysyi hän lapsellisesti.
— Tehdäkö? Kuinka niin!
— Sinun täytyy pelastaa minut, huudahti hän luottavana.
— Ole huoletta, ei sinua mikään vaara enää uhkaa. Olemme veljesi kanssa vihdoinkin päässeet perille. Miljoonat odottavat meitä! Kunnia kutsuu! Valtakin, jos haluamme! Syrjäisestä asemastamme kohottaa maine meidät siivilleen…
Ja minä jouduin kokonaan sanojeni lumoihin. En muistanut enää muuta kuin tulevaisuuden, kunnianhimoiset suunnitelmani ja pyyteeni. Sanani kiihtyivät yhä, en tiennyt enää kellekä puhuin. Olin kai kalpeakin kiihkosta. Puhuin kauan, huulet vaahdossa.
Kun lopetin, seisoi hän edessäni vavisten kuin harppu. Silmät hehkuivat kuin hiilet valjuista kasvoista.
— Minä vihaan teitä! Minä vihaan teitä! huohotti hän. — En tarvinnut teitä, ja sitä ette sanonut… Annoitte minun nöyrtyä… Te, te, josta ui ole mihinkään…
Ennenkuin ehdin hämmästyksestäni toipua, oli hän ovesta ulkona.
Kuinka kauhea olikaan loppuyö! Olin lopen väsynyt ja ajatukseni kiersivät sekavina toivotonta kehää. — Ja tosiaankin! Tänäkään hetkenä en häntä ymmärrä. Mitä hän tarkotti, mitä oli ollut hänen mielessään? Tahtoiko hän rakkaudellaan ostaa minut puolelleen? Ei, tuhat kertaa ei. Se on inhottavaa ajatellakaan! Niin en saa häntä alentaa. Ennemmin hän sitten oli mielenhäiriössä, sairaana, ja muutenhan ei voi selittää hänen aikaisempaa käytöstään… Olkoon miten tahansa. Mutta sinä yönä hän tartutti minuun sairautensa, paholainen astui sydämeeni, ja mitä sitten tapahtui, niin en tunnusta niitä teoiksenikaan.
Iltapuolella tuli Einar minua herättämään. Olin aamunkoitteessa nukkunut ja maannut raskaasti, unten häiritsemättä. En ollut lainkaan kuullut Einarin kotiintuloa. — Muuten olin veltto, masennuksissa ja mistään piittaamaton. Muistin yölliset tapaukset sekavasti, eivätkä ne kiinnittäneet mieltäni. Auttelin Einaria hänen tehdessään viimeisiä valmistuksia. Ellei hän olisi ollut niin kiihkoissaan, olisi hän luultavasti huomannut muutokseni.