Alla oli minulle tuntematon nimi.
Toisinaan minusta tuntuu, kuin tämä kirje ja sen kirjottajan olemassaolo osittain loisivat valoa Salmen luonteeseen. Toisinaan taas päinvastoin: ne ne juuri kaiken sekottavat ja muuttavat synkkää synkemmäksi. Kirje itse sanoo liian paljon ja liian vähän. Enkä muista sitä tarkalleen.
Mutta silloin tulin kumman katkeraksi. Miksi hän sitä minulle näytti, minulle, joka olin hänen orjansa? Täytyihän hänen ymmärtää, minkä tuskan se tuotti minulle. Luulen, että kasvoni vääntyivät. Ja äkkiä tunsin halua loukata häntä.
— Paroninko nimi tämä on? kysyin vasten parempaa tietoani, eivätkä sanat tahtoneet tulla esille.
Hän vavahti. Jonkinlainen kauhu kuvastui hänen kasvoillaan. Sitten hän tempasi kirjeen kädestäni, rutisti sen ja heitti vasten kasvojani.
— Sinun tähtesi sen tein! sähisi hän silmät palavina. Sitten hän syöksyi ovelle. Silmänräpäyksessä olin hänet saavuttanut, tarttunut häntä vyötäisiltä.
— Ei, sinä et mene. Minä tapan sinut ennemmin kuin päästän sinut… Voit tehdä minut miksi tahansa, mielipuoleksikin, olenhan orjasi. Oo, mutta koko maailmaa voisin uhmata tähtesi… niin sinua rakastan.
Ja minä suutelin häntä, raivoisasti, kuoleman tuskassa, yhä uudestaan ja uudestaan. Hän löi minua, kynsi kasvojani, itki sylissäni, hetkittäin hän taas pusertui minuun kiinni ja suuteli kuin mielipuoli, itki, nauroi, vääntelehti ahdistuksessa ja onnessa…
En käsitä kuinka kestin sen yön. Hän kuiskasi korviini mielettömiä rakkauden sanoja, loukkasi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen intohimonsa oli hirvittävä voimassaan. Hän oli taivaani ja helvettini samalla kertaa. Hän ikäänkuin poltti sieluni ja imi veren suonistani… Itkin itseni nukuksiin hänen syliinsä.
Kun heräsin, istui hän vieressäni. Hänen poskillaan oli kaino punerrus, mutta hänen silmissään kiilui uteliaisuus ja jonkunlainen viha.