Kuulin hänen purskahtavan itkuun takanani, niin voimaton hän oli. Enkä minäkään jaksanut. Riensin hänen luokseen ja sanoin… niin, sanoin kaiken minkä voin.
— Hyvä Jumala, mitä te tahdotte minusta? Oma syynnehän se on, etten mitään mahda… Aivan suotta te minua kiusaatte.
Hän tarttui käsivarteeni, tuskinpa hän muuten olisi pysynyt pystyssäkään. Ja hän se edellä meni minun huoneeseeni.
— Teidän täytyy, teidän täytyy auttaa minua, puhui hän intohimoisesti, kyynelten riippuessa hänen ripsissään. — Miksi te olette vihoissanne? Ette tahdokaan mitään ymmärtää, vaikka tiedätte kuinka kärsin.
— En todellakaan ymmärrä teitä.
— Kostaa te tahdotte, olen sen huomannut. Olen loukannut teitä, ja olette vihoissanne. Kiihotatte veljeäni, vaikka voisitte häntä hillitä. Te se häntä kehotatte… Ette enää katsahdakaan minuun, ja siitä tiedän mitä haudotte mielessänne… Olette välinpitämätön, puheeni väsyttää teitä… Voisin vihata teitä, mutta voimani ovat lopussa. — Ja hänen ennen niin ylpeä äänensä oli todellakin taas särkyä.
Hän oli oikeassa, kummallisen välinpitämätön olin toisinaan. Hän jollain tavoin laski silmissäni, tuli ikäänkuin lähemmäksi minua. Rakkauteni korkea ihanne aleni, ja se teki minulle pahaa. En osannut sanoa hänelle mitään. Hän joutui silloin epätoivoon, sai jonkinlaisen kohtauksen, ravisti päätään, kyynelten tulviessa silmistä, ja repi tukkaansa. Aivan masentuneena veti hän kirjeen poveltaan ja antoi sen minulle.
— En ymmärrä enää mitään itsekään, mutta en kestä kauemmin… Olette julma… Katsokaahan, tämäkin tuottaa teille iloa, koska niin haluatte nöyryyttää minua.
Olin aivan ymmällä. Tuskin maltoin tarkkaan lukea, eikä mieleeni ole jäänyt montakaan sanaa.
"Luulen, että olette oikeassa, minäkin olen huomannut, ettette minua rakasta. Kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, on merkillistä, ihanaa, katkeraakin, mutta onko siinä ollut rakkautta, sitä en tiedä. Ettehän loukkaannu, jos sanon, ettei rakkaus ole luonteellenne mahdollistakaan. Olette niin omituinen, kenties sairas. Mutta kiitollinen olen jokaisesta hetkestä, jokaisesta muistosta. Ja vaikka kirjotankin tätä — viimeistä kirjettäni — pienemmällä tuskalla kuin tahdoin itselleni myöntää, niin sittenkin… rakastan teitä, Salme."