— Pyh, onhan paroni!
Einar hätkähti, mistä huomasin osanneeni arimpaan kohtaan. Mutta yhä hän näytti epäröivän. Miten halveksinkaan häntä! Tähän asti ei hän ollut valinnut keinoja, ja nyt, nyt kun oltiin perillä…
— Oikeassa olette, vastasi hän vihdoin tukahtunein äänin, hymyillen väkinäisesti. Kuin yhteisestä sopimuksesta varoimme kumpikin kääntämästä katsettamme Salmeen, ja meille tuli verrattain kiire laboratoriin.
Iltapäivällä Einar lähti.
Kuljeskelin rauhattomana ympäri, sillä tiesin Einarin palaavan vasta seuraavana päivänä. Salmea melkein pelkäsin, hän tuijotti minuun niin omituisesti. Näin, että häntä halutti sanoa minulle jotakin, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi. Kiusallisempia hetkiä en milloinkaan ole elänyt.
Mutta kun illalla olin menossa huoneeseeni, seisoi Salme portailla. Hän oli aivan murtunut, eikä hänen ylpeydestään ollut rahtuakaan jälellä.
— Te, te, sammalsi hän tuskin kuuluvasti, hyvin liikutettuna. — Te kehotitte häntä.
Sydäntäni kouristi niin, etten voinut vastata. En tiennyt mihin katsoa.
— Te, joka sanotte rakastavanne…
— Jos sitä olette tullut kertomaan, hyvä neiti, niin luulen sen itse tietäväni kyllin hyvin, keskeytin katkerana. Sitten käännyin pois.