— Ja ajatelkaa — jatkoi insinööri — jo aikaa ennemmin kuin oikeastaan tiesin mitään radiumista, emanatsionista, Becquerelin säteistä, mesothoriumista, jo aikaa ennen oli ratkaisu aivoissani. Tarkotan, että tiesin suunnilleen tavan, prinsiipin, minkä mukaan valonheittäjäni oli toimiva. Mutta epäilyksessäni minä turvausin sähköaaltoihin ja hukkasin kolme vuotta. Seurasi radiumin vuoro. Ja vasta nyt, kahdeksan vuoden kuluttua, kun käteni ovat syöpyneet, löysin paremman aineen. Ja kuinka yksinkertaista se kuitenkin oli.
Hän esitti minulle viivapiirroksen koneestaan, jättäen minun huolekseni käytännöllisen sovittelun. Kaikki näytti monimutkaiselta, kömpelöltä. En ihastunut ollenkaan. Päinvastoin, tunsin velttoutta ja haluttomuutta. Mikä minua olisikaan kiinnittänyt, sillä eihän hän ilmaissut salaisuutta?… Kaksi putkea, joiden välistä kulmaa voitiin säätää, oli samassa vaakasuorassa tasossa. Ja niistä sitten muka syöksyivät nuo ainehiukkaset, atomit, jotka kohdatessaan toisensa etäällä, koneen ulkopuolella, synnyttäisivät valon! Tokkohan? Ei ainakaan hänen suunnittelemallaan pumppulaitteella ikinä saataisi niin suurta painetta kuin hän oli laskenut tarvittavan! Vastahakoisena tarkastelin suunnitelmaa puolelta ja toiselta, kohauttelin olkapäitäni, jopa pilkkasinkin häntä. Hän kesti sen hymyillen. Kunnes minussa yhtäkkiä heräsi kuin intohimo: Niin, pumput olivat tarpeettomat, mahdottomat. Mutta se, mitä ajattelin… niin, se saattaisi käydä. Aivoni kiihtyivät niin vilkkaaseen toimintaan, etten tiennyt mitään ympäristöstäni. En huomannut milloin Einar jätti minut; olin kuin lumouksen vallassa.
Nyt vasta suunnitelman koko suuruus, häikäisevä nerous selveni minulle. Ja minä, minä olin pääsevä siitä osalliseksi, minun nimeni mainittaisiin hänen rinnallaan… En saanut unta öisin, muistin tuskin syödä. Pelaaja, joka näkee edessään suurten summien kasaantuvan ja häviävän, ymmärtänee paraiten mielentilani. Kului viikko. Sillä aikaa olin pumppulaitosten sijalle sovittanut kaasulla täytetyt, kuumennettavat teräspallot. Näytin piirustusta Einarille, hän ihastui kuin lapsi.
Kului vielä pari viikkoa. Olin piirtänyt itseni näännyksiin. Hermoni olivat äärimmilleen kiusaantuneet, enkä enää ollut tervekään. Mutta työni oli myöskin valmis. Kuulat ja koneen tärkeimmät osat voitiin tilata piirustusteni mukaan. — Missä olikaan nyt kaikki rakkauteni ja haikea lemmentuskani? Toisinaan näin Salmen tuijottavan minuun, mutta en kiinnittänyt siihen huomiotani. Hän taisi tehdä matkankin kerran. Väistin häntä. Hän oli jäänyt syrjempään, hän ei enää ollut minulle kaikki kaikessa, mielikuvitukseni askarteli uusissa asioissa. Ja parashan niin olikin, enhän kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Tunsin ohimennen kostonriemua. Olkoon paronin seurassa, ajattelin, minua hän pitää nyt yhtä hulluna kuin veljeäänkin…
Einar teki tilaukset, ja itse ryhdyimme valmistamaan koneen yksinkertaisimpia osia. Laboratori muutettiin viilaajan työhuoneeksi. Hääräsimme kuin kuumeessa, puhumatta juuri mitään toisillemme. Mutta Einar oli aivan muuttunut. Hän oli iloinen, vilkas, ja kerran, sanomattomaksi ihmeekseni, kuulin hänen viilatessaan laulavan täyttä kurkkua.
Osat valmistuivat ja lähetettiin meille. Panimme koneen kokoon. Mutta Einar oli hajamielinen, näytti pohtivan jotakin ja epäröitsi. Kaikki oli kunnossa, kului päivä, mutta turhaan odottelin koetta. Einar käveli ympäri otsa rypyssä, huonolla tuulella.
Seuraava päivä alkoi samoilla enteillä. Tulin levottomaksi, polttelin, kävelin. Ilma oli muuten erinomaisen kaunis. Joimme kahvia verannalla. Silloin loppui kärsivällisyyteni. Kätkin kiihkoni haukotukseen, puraisin pään sikaristani ja kysyin veltosti:
— Miksi emme koeta sitä?
Einar säpsähti, katsoi minuun pitkään, mutta vaikeni. Ja äkkiä minulle selveni kaikki: hänellä ei ollut aineita. Olihan hän kerran maininnut minulle kuinka kalliita ne olivat. Ja rahat…
Näin kyllä, että Salme hyväili koiraansa aivan lähellämme, portaitten edessä, mutta en ollut siitä juuri millänikään, vaan sanoin häikäilemättä: