Olihan selvää, että kaikki oli menetetty. Ääneni kävi heikoksi, en nähnytkään enää mitään.
— Älkää kiivastuko. Loukkaannutte suotta, vaikka tarkotin hyvää…
Tein ajattelemattomasi, sillä voinhan antaa rahat veljellenne.
— Ette! huudahti hän poissa suunniltaan. — Hänen palvelijansa te olette, muistakaa se. Hänen palvelijansa, ette mitään muuta, ymmärrättekö?… Ikinä ei hän huoli lanteistanne.
Raivostuin ja olisin ollut valmis mihin tahansa. Mikään ei hänelle kelvannut, hän ei tahtonut suoda minulle pienintäkään armoa… No niin, ajattelin, saadaanpas nähdä, kieltäytyykö Einar ottamasta palvelijansa rahoja. Palvelijansa! Piru vieköön, apulainenhan olin, vaan en palvelija. Ja olin jo syöksyä ulos seteleineni, kun akkunasta näin hänen ajavan pois. Käsitin heti: hän oli tehnyt päätöksensä ja matkusti nyt koristeita panttaamaan, ehkä myömään, Salmen koristeita, Salmen, joka ei sallinut minun suudella jälkiäänkään… Seisoin siinä pitkän aikaa masentuneena, neuvottomana tuijottaen Einarin perään. Sitten, en tiedä mistä se johtui, tuskin olin järjissäni, mutta tunsin suunnattoman voiman täyttävän itseni, hymyilin heilutellessani seteleitä.
— Nämä eivät merkitse minulle mitään, muuten en olisi tarjonnut… tietenkään.
Ja äkkiä rypistin rahat ja heitin ne uuniin, missä jo ennestään oli papereita. Vedin pellin auki, sytytin tulen ja pistin tupakaksi. Sitten katselin hävitystyötäni levollisena, kuin olisin ollut yksin, kääntämättä kertaakaan kasvojani Salmeen, joka liikkumattomana seisoi paikallaan. Oli aivan hiljaista, paperit vain kahahtelivat palaessaan. Minä poika puhaltelin pitkiä savuja. Kun kaikki oli tuhkana, lähdin pois, keventynein mielin ja tyytyväisenä.
Kun Einar palasi kotiin, oli hänellä mukanaan jotakin, ja varsin tärkeätä varmaankin, koska hän heti ryhtyi työhön. Pari vuorokautta hän ponnisteli yötä päivää. Laboratorissa oli kauhea katku. Hänen kätensä olivat haavottuneet, silmänsä verestivät, eikä häntä saatu syömään. Olin aikoja sitten tehnyt haltuuni jätetyt työt ja vetelehdin häpeissäni, synkkänä ja huonolla tuulella. Huomasin, että Salme olisi puhutellut minua. Tulipa hän kerran vartavasten luoksenikin, mutta minä riensin pois, sairaana häpeästä ja tuskasta. Kävelin yrmeänä metsässä. Lehdet olivat jo punertuneet ja kellastuneet. Istuskelin jollakin mättäällä, pureskelin jotakuta kortta, vieritin suuria kiviä kallioilta järveen ja huijasin kädet levällä…
Ja sitten, kolmantena päivänä, Einar tuli pakeilleni aivan toisena ihmisenä. Hän oli iloinen, vaikka koetti hillitä itseään, sanoi nukkuneensa neljätoista tuntia kertaakaan heräämättä ja syöneensä aamiaisen kolmen edestä. Hän kohteli minua niin ystävällisesti, suoraan sanoen toverillisesti, että se kiusasi minua, herättäen hetkeksi minussa oudon vihan. Mutta hyvinpä sentään maltoin sen peittää.
— Katsokaahan — alotti hän — kerran, ja siitä on jo kahdeksan vuotta, syntyi eräässä seurassa vilkas keskustelu siitä, voiko spesialisti, erikoistieteilijä, oikeastaan olla nero? Ette arvaa kuinka paljon tuosta kysymyksestä riitti puhetta, aivan joutavaa väittelyä, jonka tuloksilla ei ollut mitään merkitystä. Useimmat halveksivat spesialistia, erikoistuminen kun osotti lahjojen rajotusta, jonkinlaista köyhyyttä. "Ei", sanottiin, "oikea nero on kuin kynttiläkruunu, se välkkyy, säkenöi, kirkastaa jokaisen sopen". — "Mutta spesialisti", huusi silloin muuan intoilija, "spesialisti, sen sanon teille, on kuin valonheittäjä. Hän valaisee vain määrätylle suunnalle, mutta kauas. Ja miten kuvaavaa tosiaan, kylläpä löysittekin vertauksen; kynttiläkruunu valaisee ennen kaikkea itsensä, säihkyy itse, ja sehän on teidän neroillenne ominaista, mutta valonheittäjä kirkastaa esineen, jota tahdotte tutkia, pysyen itse salassa, ja sellainen on spesialisti. Tahtoisinpa nähdä, mitä merellä tekisitte kynttilöinenne!" Kuten sanottu, minusta oli väittely joutava, jopa luiskahtanut syrjäänkin alkuperäiseltä ladultaan. En ottanut siihen osaa. — Mutta omituisesti syntyi minussa selkeä mielikuva valonheittäjästä kartiomaisine sädekimppuineen. Olihan se aika osuva vertaus; todellakin, sen valo heikkeni etempänä, samalla kuin se levisi; ja niinhän tiedemiehenkin tiedot muuttuvat sitä pintapuolisemmiksi, mitä laajempaa alaa ne koskettelevat. — Johduinpa siinä — valonheittäjän kuva mielessäni — ajattelemaan, kuinka säteitten matkallaan täytyi valaista niin monta esinettä, niin suuren osan avaruutta, ennenkuin ne sattuivat tarkotettuun kappaleeseen. Samoin spesialistikin sai paljon nähdä vaivaa, tehdä hukkatyötä, päästäkseen päämaaliinsa. Mutta salassa pysyminen, se ei ollut totta. Valonheittäjähän loistaa kuin aurinko, siinä suhteessa ei vertaus pitänyt paikkaansa. No, siitä kohdasta en välittänyt, mutta peräännyinpä vähäsen. Tarvitsiko nyt spesialistin kulkea niin vaivalloista polkua, lähteä alusta alkaen? Eikö hän voinut alottaa siitä, mihin toinen oli lopettanut, käyttää perinnäistietoina toisten tutkijain tuloksia ja syventyä siihen seikkaan mihin halusi… Oo, ja huomaatteko, siten syntyi ajatukseni, huikaiseva ajatukseni, ilman varsinaista todenperäistä pohjaa: Spesialisti voi valaista mitä seikkaa tahtoo, lähtemättä johdonmukaisesti alusta alkaen. Palasin takaperin, vertaukseen, valonheittäjään. Miksei valonheittäjäkin voisi valaista vain määrättyä esinettä, jättäen matkan varrella olevat pimeyteen ja, huomatkaahan, pysyä salassa, täydellisesti salassa. Kas siinä kahdeksan vuotta sitten syntynyt ajatukseni! Ja sen olen nyt ratkaissut. Sellaisen valonheittäjän olen nyt keksinyt, kahdeksassa vuodessa… Mutta tehän ette kuuntelekaan.
Päinvastoin. Kuuntelin erinomaisen tarkkaavasti. Mutta hänen esityksessään oli jotain niin merkillistä, miltei lapsellista, että sen synnyttämä hämmästys teki minut raukeaksi. Saattoi kylläkin olla mahdollista, että näytin välinpitämättömältä.