— Miksi kyselette? Tahdotte taas minua nöyryyttää… Moititte minua siitä, etten mitään voi, mutta muutahan ette tahdokaan… Miksi epäröitte?
Hän katsoi minuun kummissaan, luullakseni hellästikin. Hänen sieraimensa värisivät, povi nousi ja laski kiihkeästi, sitten näin kyyneleen vierivän hänen poskeaan alas. Arvattavasti hän koetti hillitä itseään kaikin voimin, sillä hän pureskeli huuliaan ja hänen kätensä liikahtelivat tahdottomasti.
— Katsokaas, vaikkei rakkauteni merkitse teille mitään, niin kenties halveksitte minua liikaa… Ehken olekaan niin saamaton… Ehkä kuitenkin voin jotain tehdä puolestanne…
Olin niin lähellä heittäytyä hänen eteensä, suudellakseni hänen helmojaan, peittääkseni kasvoni hänen kauneutensa tenholta, että taistellessani sitä vastaan ääneni terävöityi, oli kenties jollain lailla uhmaileva. Heti näin ilmeen muuttuvan hänen kasvoillaan. Pelästyin, aavistin tuhon tulevan.
— Itsehän nyt taas olette mahdoton, aivan mahdoton, sanoin.
Heittäysin polvilleni ja hapuilin hänen kättään. Hän peräytyi. Hänen silmänsä säihkyivät.
— Luuletteko voivanne ostaa käteni suudeltavaksenne… Te loukkaatte, te loukkaatte minua rahoinenne! Kaikkein viimeiseksi tahdon olla teistä riippuvainen. Se tietäkää!
— Teette minulle vääryyttä, sanoin luonnottoman tyynesti. — Varsin hyvin tiedätte liiottelevanne, mutta tahdotte sitä… En pyydä katsettakaan, mutta rahat ovat teidän.
Hän näytti epätoivoiselta, hapuili sanoja, ravisti päätään kasvot liikutettuina. Näytti siltä, kuin hän olisi todellakin tajunnut minun olevan oikeassa, mutta annettuaan epäilyksen viedä itsensä harhaan ei hän enää tahtonut peräytyä. Yhtäkkiä hän sävähti punaiseksi ja polki jalkaansa.
— Uskallattekin! Mistä lienette saanutkaan penninne!