— Salme, rakas sisko, kuinka sinä kärsitkään. Sinä et enää ollenkaan luota minuun. Minä olenkin saanut kokea pettymyksiä, mutta nyt, nyt juuri… Sinä ymmärrät minua väärin, näet kaikessa pahaa. Enhän minä sinua pakota, päinvastoin… —
Einarin ääni oli surkea. Hänen intohimonsa, kenties jo varma tietoisuutensakin taistelivat sisarrakkauden kanssa.
— Sinä et pakota, sinä myöt minut!
Salme kääntyi pois, paeten kiireesti huoneeseensa, kädet kasvoilla.
En olisi uskonut Einarin piirteiden taipuvan sellaiseen ilmeeseen. Hän oli surkea katsella ja hän vapisi. Nähtävästi liikkui ankara taistelu hänen sisällään. Sitten hän tarttui nopeasti lippaaseen, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän tuijotti kauan eteensä. Vihdoin hän tyyntyi ja syöksyi kuumeen punaamin poskin huoneesta. Kuinka häntä vihasinkaan sinä hetkenä. Mutta minulle oli jo aikaa sitten selvinnyt, että juuri hänen intohimoaan sain kiittää kaikesta, mitä olin kokenut, kaikesta tuskastani, jota en olisi vaihtanut mihinkään maailmassa.
Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että olin kuin mikäkin vakooja. Syyttä suotta urkin heidän asioitaan. Mutta rakastinhan Salmea, kuunnellessani en ollut edes huomannut tekeväni väärin. Jouduin epätoivoon. Niin, mihinkään en kyennyt. Mitään en voinut tehdä rakastettuni hyväksi. Sanoja vain ja tyhjää pöyhkeilyä… Mitä auttoi kaikki vihani? Olinhan saamaton päältäkatselija ja kidutin häntä, jota rakastin…
Riensin huoneeseeni niin heikkona, että miltei toivoin kyyneleitä. Mutta silloin taas nopea mielijohde minut valtasi, Entä rahani, kymmenentuhattani, joita säilytin suotta? Kuin kuumeessa sieppasin avaimen, etsin setelitukun laatikkoni kätköstä ja syöksyin Salmen luo.
Luulin tapaavani hänet itkemässä, mutta hän istuikin synkkänä ja valjuna sohvalla. En muista vähääkään, miltä hän näytti, kun heitin rahat pöydälle.
— Neiti, minä kuulin kaikki… Jos te vain tahdotte, niin nämä tässä ovat teidän… Minä rukoilen teitä…
— Teillä on rahoja… Mistä te olette…?