Työn puutteessa aloin jälleen puuhailla sähköturbiinin kanssa… Kului aikaa. Eikä Salmekaan nyt tullut luokseni, ei edes ärsyttääkseen. Hän näytti hyvin hajamieliseltä, ja toisinaan huomasin, kuinka omituisesti hän tuijotti minuun. Elämäni tuntui ilkeältä unelta, ja alinomainen tyytymättömyys piti minua vallassaan. Rasitin aivojani ylenmäärin päästäkseni vain irti hetken tuskallisuudesta…

Ja sitten, yhtäkkiä, keksin, huomasin… sain selville, missä sähköturbiinin vika oli. Tunsin outoa huumetta, melkeinpä onnea. Seurasi kuumeista työtä, tuskaakin, mutta aika riensi kuin siivillä. Kaikki muu unohtui, en tiennyt mitään ympäristöstäni, löin laimin velvollisuuteni… Ja kolmen viikon kuluttua näytin valmista piirustusta Einarille. Hän oli hermostunut, jaksoi tuskin kuunnella loppuun selitystäni, ennenkuin jo tuskitteli:

— Hyvä Jumala, sehän on aivan pieni asia, aivan mitätön. Korkeintaan jonkun tuhannen arvoinen lähimpinä vuosina… Te olette mieletön. Vaivaatte itseänne suotta ettekä täytä määräyksiäni. Ehdimmehän tuon myöhemmin, mutta nyt, nyt, kun juuri olen pääsemässä perille. Oh, ette osaa aavistaakaan keksintöni suuruutta… Mutta teidän pitää totella minua.

Loukkaannuin äärettömästi. Tein myrkyllisiä huomautuksia ja osotin mihin tilaan hänen suuret keksintönsä olivat saattaneet hänen sisarensa. Riitelimme kauan. Ja kun sittenkin olin joutua alakynteen, lupasin lähteä. Minussa syttyi häntä kohtaan voimakas ja aivan erikoista laatua oleva viha. Vaadin röyhkeästi palkkaani, saattaen hänet siten pulaan. Lopulta hän oli vähällä itkeä ja rukoili minua jäämään. Se inhotti minua siinä määrin, että annoin heti perään, halveksien häntä sydämeni pohjasta. Nauroin peittelemättä ja pöyhkeilin; hän ei välittänyt siitä rahtuakaan… Samalla olin omituisesti hyvilläni kahakan lopputuloksesta.

Ja sitten tuli minusta onnen poika. Setäni, rikas setäni, jolta en suurimmassa kurjuudessanikaan ollut pyytänyt yhtä penniä, kuoli ja oli määrännyt minulle testamentissaan kymmenentuhatta markkaa…. Lähdin kaupunkiin, nostin rahat, pukeuduin uusiin kiireestä kantapäähän ja ajoin takaisin komeasti automobiililla. Huomasin, kuinka Salme oli ihmeissään.

Einar oli kai niin ajatustensa vallassa, ettei nähnyt mitään. Mutta jälestäpäin panin merkille, kuinka miettiväisenä hän katseli minua ja huokasi. Ehkä Salme oli jotain kertonut hänelle. Mahdollisesti kulki huhujakin.

Nyt minulla oli rahaa! Mikä esti minua lähtemästä? "Einar poikaseni", ajattelin ylpeänä, "jospa et olisi riidellyt kanssani, kenties kertoisin, kenties lainaisinkin. Tulepas nyt loukkauksinesi!… Ajan turbiinisuunnitelmani perille ilman apuasi, poikani, jos niikseen tulee."

Moneen päivään en tehnyt mitään. Kävelin edestakaisin kädet
housuntaskuissa. Istuskelin sikari hampaissa ja olin hienoa miestä.
Odotin joka hetki Einarin hyökkäystä; Salmea en yrittänytkään lähestyä.
Olin kerrassaan tyytyväinen, ja perin hyvä oli ollakseni.

Mutta syyskuun alussa selveni minulle tuskallisella tavalla koko se pingotus, jonka vallassa tämän talon asukkaat olivat. Palasin ulkoa. Einarin huoneen ovi oli auki. Salme seisoi kynnyksellä, kasvoilla sellainen epätoivo ja tuska, etten osaa sanoakaan. Hämmentyneen näköisenä piteli Einar pientä lipasta, jossa luulin huomaavani joitakin koristuksia, mahdollisesti jalokiviä.

— Kas siinä!… Ota ensin kaikki, mitä minulla on, jopa äitini kallein perintökin… Myö kaikki, myö vaatteet päältäni. Mutta minuun, minuun sinulla ei ole oikeutta. Ja sinä et ota, kuuletko, sinä et ota velkaa paronilta…