Kun toivuttuani ensi kerran tapasin Salmen, olin aivan masennuksissa, häpesin ja kiitin hyvin nöyrästi. Hän punastui, oli hämillään, neuvotonna. Minusta tuntui, kuin hän ei olisi saanut sanaa suustaan.
— Niin, palvelustyttö oli hyvin ystävällinen, alkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. — Hän istui aina luonanne, vaikka vakuutin, ettette tarvitse mitään. Totta kai olette häntä kiittänyt?
Kaikki pimeni jälleen silmissäni. Hän oli kuin aurinko, niin paljon minua ylempänä, ja hän tiesi sen. Tuottiko tuo tietoisuus hänelle nautintoa, vai asuiko tuska hänenkin sydämessään? Mistä vaikutteista hän toimi? Tarvitsiko hän minua, koska ei karkoittanut minua luotaan?… Ah, kuollut olisin hänen tähtensä! Koko epätoivoni ja mitättömyyteni oli äänessäni, kun sanoin:
— Olette oikeassa, mahdoton olen.
Hän katsoi minua pitkään; heikko toivo läikähti rinnassani. Samassa hetkessä jo käsitin, että se oli turha, ja minä kuiskasin kuin raivossa:
— Mutta minä voisin… niin, uskokaa minua… voisin tappaa paronin… vaikkapa hääiltananne… Ymmärrättehän mitä se teille merkitsisi!…
Ja yhtäkkiä tunsin hurjan voiman ja ilon paisuvan rinnassani. Oikaisin ruumiini ja tunsin ikäänkuin kasvavani. Olin kai kalpea, mutta aivan tyyni.
— Viittaus teiltä vain… Nyt sen siis tiedätte.
Hänen tuskallinen ilmeensä, kauhunsa ja hämmästyksensä tuottivat minulle sanomatonta mielihyvää. Olin aivan kuin humalassa, mutta järkeni oli selvä. Ja minua halutti nauraa, kun jätin hänet siihen, vastaukseen kykenemättömänä. Tuntui kuin olisi paholainen vallannut minut. Luulen tosiaan, että olisin voinut surmata kenen tahansa, silmää räpäyttämättä, melkeinpä nautinnokseni… Pystyin päin astelin huoneeseeni.
Jälestäpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista katumusta ja häpeää, ikäänkuin olisin joutunut valeesta kiinni. En saanut avoimesti katsotuksi Salmeen, vaan väistin häntä mieluummin. Tulin hajamieliseksi ja synkäksi. Hän se siis lopultakin oli oikeassa, pelkkiä sanoja, pöyhkeilyä, ei muuta. Toden totta, en kai mihinkään kyennytkään! Samoinhan jo kouluaikana hurjat haaveet, mitä rohkeimmat kuvittelut olivat temmeltäneet mielessäni. Mutta mitä olinkaan saanut aikaan? Lopettanut lukuni rahanpuutteessa muka! Ei, harrastusten! hajanaisuus, kunnianhimoni hullu kiihkeys ja suhdattomuus lahjoihini verraten, ne minusta olivat tehneet keskeneräisen tyhjäntoimittajan, mutta ei köyhyys. Vain haaveissani ilmaantui halujeni suuruus, mutta toimeenpanevaa voimaa, tahtoa puuttui. Intohimo kiehui verissäni löytämättä mihin kohdistua, ja hajanaisuuteni, niin, suoraan sanoen heikkouteni, oli katkeruuteni alkusyynä. Ehkä olin jo syntyessäni sairas ja luotu kulkemaan elämän todellisuuden ulkopuolella. Mutta, kaikesta huolimatta olin sittenkin teknikko, kylmän järjen ja tarmon mies…