Enkö souda? ajattelin itsekseni. Koko ajan olin kiskonut voimieni takaa, mutta vastalaitaan ei vene tietenkään voinut lentää. Purin hammasta ja ponnistin viimeiseni.
Maihin päästyämme en lähtenyt heidän kanssaan. Olin loukkaantunut, minua kohdeltiin huonommin kuin tavallista soutajaa. Siispä jäinkin veneen luo, heittäytyen hengästyneenä ruohikkoon, tuulen kuivatessa otsaani. Teinkö heille mieleen vai harmittiko heitä, sitä en osaa sanoa. Salme ei edes katsahtanut minuun, mutta näin punan kohoavan hänen niskaansa, kun paroni tarjosi hänelle käsivartensa. Olin itsetietoinen kuin paholainen, viheltelin, polttelin, oudon levottomuuden vaivatessa sydäntäni. Aika poika!
Sitä suurempi vaan oli nöyryytykseni, kun he palasivat. Salme karkasi luokseni silmät vihasta säkenöivinä.
— Te olette mahdoton, mahdoton! Miksi päästitte veneen?… Saamme nyt kävellä puoli penikulmaa.
Olin ihmeissäni. Tuuli oli huomaamattani kiskonut veneen irti rannasta.
Se meni jo kaukana, Jumalan nimessä.
— Ei teistä ole mihinkään. Mihinkään ette kykene. — Ja äkkiä Salme käänsi minulle selkänsä.
Nopeasti syöksyi ajatus aivoihini, ja päätökseni oli heti valmis. Lähdin juoksemaan huimaa vauhtia ulommaiselle niemenkärjelle. Juoksin ehkä kilometrin. Sitten heittäysin veteen vaatteineni kaikkineni. Tuuli toi venettä ohi niemen. Uimalla sivuvastaan noin kaksi-, ehkäpä kolmesataa metriä olin sen saavuttava. Ettenkö kyennyt mihinkään? Sepä merkillistä!… Ja minä ponnistelin minkä jaksoin…
Ei vaan ollut onnea minulla. Kun olin jo aivan lähellä, kahdenkymmenen metrin päässä, vei tuuli veneen ohitseni. Olin laskenut väärin ja uinut liiaksi vastaan. Ponnistelusta uupuneena en saattanut ajatellakaan takaa-ajoa. Käännyin ympäri, mutta voimani olivatkin jo lopussa; aallot painoivat minut ohi niemen kärjen. Jouduin suurelle lahdelle enkä jaksanut enää muuta kuin pysytteleidä pinnalla… Muuten oli hyvä ollakseni. Herran haltuun, ajattelin, jopa hymyilinkin, ja kummallisia mielikuvia syntyi ja katosi… Tajusin vielä sen, että pääsin rantaan laineen heittämänä. Tartuin risuihin, ruohoon…
Kun tulin tuntoihini, olin vuoteellani ja Salme istui vieressäni. Luultavasti ei hän huomannut, että olin valveilla, niin ajatuksissaan hän näytti olevan. Minusta tuntui merkilliseltä, että hän siinä istui, hän, Salme, jota rakastin, joka oli niin saavuttamattomissa minulta kuin tähti taivaalla. Sydäntäni kaihersi, enkä uskaltanut avata silmiänikään täydelleen…
Sitten on kaikki pimeätä ja olen luultavasti jälleen mennyt tainnoksiin. Näin unia, hourailin. Joku hyväili otsaani. Huuliani suudeltiin kevyesti, ja poskellani luulin tuntevani yhä tihenevän hengityksen… Ehkä kaikki oli pelkkää harhanäkyä… Kun heräsin, oli palvelijatar vuoteeni ääressä; hän kysyi halusinko syödä.