Souturetki epäonnistui. Tuuli huimasti. Inhosin paronia. Hän puhui kimakalla äänellä ja oli selvästi peloissaan, vaikka koetti sitä peitellä. Luultavasti kiusalla oli Salme lähtenytkin. Minua käskettiin soutamaan vastarannalle, eräälle kalliolle.
Salme mielisteli paronia kuin uhalla, ja kun paroni oli pelkonsa takia hieman kömpelö, näytti se häntä huvittavan. Vaahtoa roiskui yli laitojen. Minua ei huomattukaan, soutupoikaa. Salme tosin teki minulle ohimennen kysymyksen, mutta puhui jo paronin kanssa, ennenkuin ehdin vastata. Tulin huonolle tuulelle. Ja yhtäkkiä, aivan suotta, ollakseni vain jotakin, rupesin laulamaan täyttä kurkkua.
— Mitä te nyt! Johan tuulikin häiritsee keskusteluamme, huusi Salme
vihaisesti, silmät tuikeina. Paroni loi häneen hämmästyneen katseen.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sousin voimieni takaa, tuijottaen eteeni.
Luulen kasvojeni ilmaisseen liikutukseni.
Salme näytti jo katuvan sanojaan, häntä kai harmitti oma hillittömyytensä, paronin vuoksi.
— Jos niin haluatte, niin kertokaa ennemmin jotakin… Niin. Annan teille luvan… No, mitä odotatte? — Salme oli avuttoman näköinen. Äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän näin tuli sanoneeksi.
Paroni joutui ymmälle, unohti itsensä ja paljasti pelkonsa tarttumalla molemmin käsin veneenlaitoihin. Katselin häntä nautinnolla. Sitten, yhtäkkiä, saadakseni hänen kirkaisemaan, heittäysin veneen reunalle juodakseni aallokosta. Takkini kastui. Veneeseen syöksähti vettä. — Ilokseni huomasin Salmenkin pelästyneen.
Ja sitten alotin, kovalla äänellä ja nopeassa tahdissa:
— Suokaa anteeksi. Täytyi ensin kostuttaa kieltä. Mikä vahinko, ettemme olleet merellä, suolainen vesi tekee niin pirteäksi. Arvoisa herrasväki ei ehkä usko. Täytynee sitten vakuuttaa, että olen juonut kyyneleitäkin. Nähkääs kaupungissa, eräänä iltana, muuan nuori tyttö itki portaissa, joita kuljin asuntooni. "Älkäähän itke, kaunis neiti", sanoin hänelle, mutta hän käänsi minulle selkänsä. "Herra armahtakoon, älkää ainakaan anna kyyneltenne vuotaa hukkaan", jatkoin minä. "En ole syönyt mitään kolmeen päivään, mutta nyt sain varastetuksi leivänpalan. Olkaa ystävällinen, kostuttakaa se kyyneleillänne, minä rukoilen." Hän lakkasi itkemästä, tuijotti minuun, pitäen minua luultavasti hulluna. Tempasin nenäliinan hänen kädestään ja suutelin sitä lukemattomat kerrat — no, enkö silloin juonut hänen kyyneleitään, arvoisa herrasväki? Hän otti hopearahan ja tarjosi sitä minulle. "Paljon kiitoksia, en ole kerjäläinen, vaan ylioppilas, civis academicus, comprenez-vous, mademoiselle, haben Sie verstanden?…"
— Puhutte mauttomuuksia, valehtelette… olette aivan mahdoton…
Ettekä edes soudakaan, tällä tavoin emme pääse minnekään.
Salme oli synkkä ja hermostunut, paroni pelosta ja hämmästyksestä kalpea.