Hän peräytyi. Hänen vihansa kauneus häikäisi minut, mutta muistan kuitenkin hänen huulensa, jotka vavahtelivat niin, että sanat pääsivät vaivoin esille.
— Te… te tiedätte… Ja te kehtaatte, uskallatte!
Miksei hän nyt tapansa mukaan poistunut? Miksi hän jäi eteeni niin pingotetun ja viimeisiään taistelevan näköisenä, että joka hetki luulin hänen voimainsa pettävän. Jospa minulla olisikin ollut sydäntä siinä musertaa hänet pelkällä sanalla, inhottavalla loukkauksella! Mutta enhän silloin olisikaan ollut hänen orjansa.
— Itsehän ette hyväksy mitään, hyvä neiti. Herra armahtakoon, en edes kelpaa kiusattavaksenne… mitä sitten tahdotte? Rakastan teitä niin, että viittauksestanne otan itseni hengiltä, mutta se ei merkitse teille mitään…
Ja minä puhuin kauan, huohottaen, yhä enemmän ja enemmän kiihtyen, hulluna tuskasta. En muista hänen ilmettään, mutta sensijaan valon, joka levisi hänen kasvoilleen.
— No niin. Taaskin niitä sanojanne… Mutta tarkotattehan te hyvää ja minä voin luottaa teihin… Katsokaas, huomenna tulee paroni. Saatte laittaa veneen kuntoon souturetkeä varten… Älkää nyt taas loukkaantuko. Jos raivostutte, en voi ottaa teitä mukaan. Silloin saatte syyttää itseänne… Ymmärrättehän?
— No hyvä. En raivostu. Miksi suotta? Olkaa vakuutettu, että täytän tahtonne.
En ollut hänelle niin mitään. Soutajaksi tuskin kelpasin…
Voitonriemussaanko hän siinä tarkkasi ilmettäni? Miksei hän lähtenyt?
— Levitän takkini veneenpohjalle, jos alennutte sille astumaan, huusin poissa suunniltani.
Hänen kasvonsa kovenivat, mutta hän meni menojaan.