— Joko saan, kiitän nöyrimmästi.
— Mitä?… Hän tajusi nopeasti, punastui, tuli hämilleen. Sitten hän nakkasi päänsä pystyyn, loi minuun salamoivat silmänsä ja lähti. Riensin hänen jälkeensä.
— Antakaa minulle anteeksi. En tiedä enää mitä teen, niin teitä rakastan… Sanokaa siis mitä tahdotte. Mistä te syytätte minua? En ymmärrä mitään; joko hän luo jotain ihmeellistä… tai sitten…
Salme jätti minut vastaamatta.
Mitä saatoinkaan tehdä? Olin tuskan vallassa ja aivan neuvoton. Ja Einar tuli yhä mahdottomammaksi. Hän nukkui tuskin ollenkaan, laihtui, silmät hehkuivat syvällä päässä, hän ei juuri syönytkään. Ja alituisesti hän soimasi minua, vaikkei minulla ollut mitään työtä. Aivan suotta hän purki kiukkuaan, mutta minä ymmärsin häntä ja kestin helposti. Hänen kätensä olivat syöpyneet kuin radium-kokeilijan, niin että luu paistoi sormista.
Aika kävi minulle pitkäksi. Omin lupini aloin puuhailla erään hänen keksintönsä kanssa, jota hän nimitti sähköturbiiniksi, mielestäni kuitenkin aivan väärin. Pidin konetta hänen nerokkaimpana luomanaan, vaikkei sillä ollutkaan sanottavaa käytännöllistä merkitystä huonon tehonsa takia. Olin varma, että hän liian nopeasti oli suunnitellut konstruktiivisen puolen — sehän oli hänen tapojaan, itse perusajatus kun oli hänelle kaikki kaikessa — ja ryhdyin miettimään korjauksia. Innostuin ja rintani paisui. Olinko siis todellakin niin saamaton kuin Salme oletti, annas katsoa? Ja pitkiksi ajoiksi pakotin ajatukseni yksinomaan koneen piiriin. Väistin Salmea enkä luonut häneen silmäystäkään. Se kai nöyryytti ja loukkasi häntä. Hän olisi kai tahtonut, että alituisesti olisin ryöminyt hänen jaloissaan. Sillä miksipä hän muuten olisi tullut luokseni niin epäröiden.
— Te olette suuttunut, sanoi hän. — Haudotte jotain mielessänne…
Olen ehkä loukannut teitä?
— Neiti suvaitsee olettaa.
— Älkää ylpeilkö. Ette täällä ole minun tahdostani… No niin. Minulle on kaikki yhdentekevää — aivan yhdentekevää. Tottakai ymmärrätte?
— Ymmärrän… Onhan paroni komea mies ja niin rikas.