Jotain tällaista olin odottanutkin, mutta sentään masennuin tyyten.
— Se oli tarkotukseni, jos haluatte tietää, sanoin vaivoin, kääntyen ympäri ja poistuen. Ponnistin voimani ihan äärimmilleen. Ja kuitenkin, muutaman minuutin kuluttua, kun hän oli kävellyt etemmäs metsään, riensin hänen jälkeensä ja heittäysin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.
— Olette sairas, sanoi hän, luullakseni hellemmällä äänellä. Sitten, pitkän ajan kuluttua, hän jatkoi:
— Annan anteeksi tällä kertaa, sillä olette sairas. No, lähtekäähän.
— Ja hän kääntyi pois.
Näin sattui useammin. Hän ei suuttunut minuun, vaikka sanoin häntä rakastavani. Hän ei erikoisemmin pilkannutkaan minua, vaan jätti minut säännöllisesti yksikseni. Mutta kerran, kun puhuin paljon, kiihkeitä, sekavia sanoja, hän nauroi vasten kasvojani ja lähti raivosta kalpeana. Siinä oli minulle kylliksi. Jouduin epätoivoon ja masennuin niin täydellisesti, että osasin olla häntä vaivaamatta.
Muuten oli elämäni surkeata. Einar oli aivan hulluna, ponnisteli yöt ja päivät. Hänellä oli joitakin kemiallisia vehkeitä, ja kun en niitä ymmärtänyt enkä osannut auttaa häntä, sain olla aivan jouten. Tupakoin ja viheltelin ikävissäni ja harhailin metsissä. Aika tuntui pitkältä. — Salme näytti säälivän ja pelkäävän veljeään. Huomasin, että häntä halutti kysyä minulta jotakin, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Päätin olla ylpeätä poikaa, en ollut tietävinäni.
Mutta eräänä päivänä hän tuli suoraan luokseni, otsa rypyssä, häpeissään ja hermostuneena.
— Suuria sanoja teillä kyllä on, mutta saamaton olette. Tekisitte jotain… Niin, älkää teeskennelkö. Tiedätte kyllä, ettei veljeni sitä kauan kestä.
— Nöyrin palvelijanne, armollinen neiti.
— Ette edes tahdokaan, ette välitä. Mutta hänhän tulee… Te hymyilette. Asia ei teitä liikuta… No niin. Mitä te sitten täällä teette päivät päästään? Saattehan te palkkanne.