— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä tämä kaikki hyödyttää… Anna anteeksi, Salme, tiedäthän, että rakastan sinua… Minkä minä voin, minkä minä voin… Rauhotuhan, Salme, odota hiukan vielä. Voi, jospa sinä luottaisit minuun, jospa voisin selittää. Minulla on niin suuret toiveet… juuri nyt. Mutta et sinä ymmärrä… teet työnikin mahdottomaksi.
Ja minä näin veljen, joka oli toistakymmentä vuotta sisartaan vanhempi, purskahtavan itkuun. Salme nauroi hermostuneesti, hyväili veljensä hiuksia, ravisti päätänsä huuliaan purren, kyynelten pyrkiessä esille. Sitten hän poistui.
Kuten sanoin, siitä asti olen ollut hänen orjansa, jokaisen hetkeni elänyt vain hänen kauttaan. Mutta hän ei ollut minua näkevinäänkään, ja läsnäolonikin tuntui olevan hänelle jollain tavoin alentavaa ja kiusaavaa. Ei hän sentään loukannut minua; ehkäpä se ei kannattanut hänen mielestään. Tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa itseeni, olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua. Tottelin hänen veljeänsä kuin jumalaa vain hänen tähtensä. Mutta mitä se auttoi!
Vihdoin saattoi huono menestykseni minut raivoon. Ujouteni katosi täydelleen, tulin pahaksi, ja itsetietoisesti tein ilkeyksiä. Kerran pysähdyin vartavasten portaitten eteen, kun Salme tuli ulos, ja katsoin häntä julkeasti suoraan kasvoihin, käännyinpä vielä hänen jälkeensäkin. Näin hänen punastuvan hiusmartoon asti, ja hänen käyntinsä tuli ikäänkuin ylpeämmäksi.
Toiste asetuin siten, että hän avatessaan löi ovella otsaani. Kasvot tummina meni hän ohitseni, sanaakaan virkkamatta tai edes katsahtamatta. Mutta veljelleen hän huusi tarpeettoman äänekkäästi ja pilkallisesti:
— Tiedäpäs! Seppäsi, vai mikä hän lienee, tölmäsi ovessa vastaani eikä pyytänyt edes anteeksi.
Niin, seppä olin hänelle, nokinaama saakeli… no hyvä, no hyvä!
Minulla ei ollut enää mitään toivoa.
Paroni kävi toisinaan, ja minua harmitti nähdä, kuinka Salme hänelle kiemaili. Hitto vieköön, olihan paroni komea mies, tuskin neljääkymmentä, laihakas tosin ja kalju, mutta vähät siitä. Miksei tyttö siis ottanut häntä? Tai ajanut ulos ovesta?
Tuli suvi, onneksi. Ja niin täytyi käydä, siihen johti raivoni: tunnustin Salmelle rakkauteni äkkiarvaamatta, jo edeltäpäin toivottomana. Hän hämmästyi, mutta en saata muistaa hänestä muuta kuin silmien viiltävän ilmeen; niin hän minut sokaisi.
— Te loukkaatte minua, huohotti hän.