Ensin ei insinööri Ståhl tahtonut malttaa kääntää silmiään koeputkestaan. Mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen avuton ilme, ja hän nosti päänsä. Hän oli aivan kuin lapsi, sen huomasin usein myöhemminkin; keksiminen oli hänen intohimonsa, siihen kohdistui hänen neronsa, mutta jokapäiväisissä elämän kysymyksissä hän oli saamaton. Hän hätääntyi, tapaili sanoja, mutta koetti kuitenkin lohduttaa sisartaan.
— Älähän nyt, Salme, älähän nyt taas kiivaile… Häiritset minua suotta. Koettaisit hiukan odottaa. Olenhan sanonut, että minulla on hyviä toiveita.
— Toiveita, toiveita! On nekin toiveita… sotilaan pojalla… Ja mitä olet saanut aikaan kymmenenä vuotena! Perikatoon meidät molemmat… Jos sinulla olisi kunniantuntoa, niin häpeäisit, häpeäisit isää, jonka perinnön annoit vieraalle, ja minua… niin, minua.
— Mutta, hyvä Jumala, millä minä saatoin maksaa isäni velat? Olehan järkevä. Tila oli myötävä, ymmärrät sen kyllä… Aina sinä kiivastut. Koetanhan minä parastani, sen kyllä tiedät…
— Koetat! Hahahaa! Keittojasi sinä keittelet ja tarkastelet putkiasi rinta kumarassa. Siinä sitä urhoollisuutta kysytään, soturin poika… Ja sisar käy rääsyissä…
Einarin kasvoilla sävähti pahaa-ennustava puna. Hän hengitti raskaasti.
— Vaiti!… Pidänkö minä sinua vankinani… Mene… Eihän sinulta puutu minne mennä. Entäs paroni, omistaa puoli miljoonaa… Ei kelpaa… et rakasta… Noo, urhoollinen, etkö hallitse tunteitasi… Hän ei kiellä sinulta helyjä, joita himoitset…
Muistan, kuinka Salme kalpeni, peräytyi askeleen, ja kasvonsa ilmasivat ihmettelyä ja kauhua. — Väristys kulki läpi ruumiini. Siitä saakka olen ollut hänen orjansa.
— Noo, jos olen liikaa, niin… — puhui hän vavahtelevin äänin. — Mutta ylpeyteni, tiedä se, ylpeyteni… Ennemmin vaikka mitä, mutta sitä sinä et ymmärrä. — Sitten oli hän kauan aikaa hiljaa, povi riehuvana, taistellen kyyneleitään vastaan. Vihdoin hän jatkoi:
— Kuinka sinä saatat… sanoakaan… oma veljeni. — Ja äkkiä, polkien jalkaa, silmät salamoivina: — Uskalsit!