Laura havahtui. Häntä hirvitti, ja hän sulki jälleen silmänsä… Inhottava mies makasi kylmänä ja liikkumattomana autiossa kirkossa, alttarin juurella… — — —

Tohtori valvoi vuoteen ääressä tarkaten sairasta tuska sydämessä. Toisinaan Lauran ruumis vääntelehti, hän hengitti tiheästi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Toisinaan hän lepäsi kuin kuollut, kasvot valjuina, ohentuneet huulet verettöminä.

Eräänä iltana, kun uni oli pettänyt tohtorin, huomasi hän herättyään, että nuori vaimonsa oli kuollut.

Valonheittäjä.

Mekanikko Vaarnan papereista.

Tuskinpa liiottelen väittäessäni, että parissa tunnissa ehtisin kirjottaa ne sanat, jotka neljän vuoden kuluessa olen vaihtanut kanssaihmisteni kera. Toisinaan on mennyt kuukausia, etten ole edes nähnyt ketään, puhumattakaan keskustelusta. Enkä sano tätä valittaakseni. Eläessäni yksinäisessä mökissäni on minulle yhä täydellisemmin selvinnyt, kuinka vähän oikeastaan tarvitsen — mitään ja ketään — ja kuinka itsekseni oleminen lopultakin on minulle kaikista parhain. Kalastuksella saan varsin hyvin hankituksi pääasiallisen ravintoni, enkä ole niinkään valmis myöntämään pukuani huonoksi, vaikka se onkin yksinkertainen ja omaa tekoani. Enpä ole edes ahkerakaan. Unettomien öiden jälkeen olen kummallisen veltto päivin; sitäpaitsi saatan tuntikausia tuijotella maisemaa, näkemättä oikeastaan mitään — joku rannalta kurkottava koivu, jonka alla kaislat taipuvat, se minut niin täydellisesti lumoaa.

Toisinaan, myrskyisinä öinä, kun sieluni on oikein kauhua ja tuskaa tulvillaan, tuntuu aika pitkältä ja minä odotan kiihkeästi aamua, mutta häpeän kuitenkin sytyttää valoa. Vaikka olenkin rikollinen, ei yksinäisyyteni minua kammota, ja vaikka hetkittäin, eläytyessäni koko mielikuvitukseni voimalla menneisiin, tunnen melkeinpä suurempaa kauhua ja hurmiota kuin aikoinaan todellisuudessa, en millään muotoa tahtoisi minkään häiritsevän tuota tuskaa, jota ilman en enää voisi ollakaan. Olen kahdesti sairastunut niin pahoin, että kuolema on jo ikäänkuin syleillyt minua, mutta en vielä koskaan ole kaivannut kenenkään apua tai lohdutusta. Ja tätä sanoessani tiedän, kuinka heikkoluonteinen ja rikkinäinen kuitenkin olen. Johan se omituinen rangaistuksen ja tuskan janokin, joka minussa kytee, on omiaan näyttämään mitenkä laitani oikeastaan on. En tahdo lukea, en saa hankituksi edes kirjojakaan, omatuntoni kun jollain tavoin sotii sitä vastaan. Elän vain menneiden vaiheitteni tuskallisessa omituisuudessa, kärsien ja hekumoiden.

Minulla on muuten valokuvakin, yksi ainoa, rakastetustani, Salme Ståhlista, mutta merkillistä on, että juuri häntä en tarkalleen muista. Hänen veljensä, jota ajoittain niin vihasin — vaikka tietysti aina olen valmis tunnustamaan hänen mielipuolisuutta lähentelevän neronsa — hänen veljensä on ikäänkuin maalattu sieluuni, kaikkine yksityiskohtineen, mahdollisine ilmeineen ja liikkeineen. Salmea en voi saada elävänä kuvitteluihini. Muistan jonkun erikoisen asenteen, puvun värin, liikkeen, silmien halveksivan katseen tai huulien ivan, mutta on vain harvoja kohtauksia, joista minulle on jäänyt hänen kokonaiskuvansa. Hän oli kuin aurinko, joka valollaan sokaisi silmäni. Ja kunpa se olisikin hänelle riittänyt. Mutta hän tartutti minuun oman sairautensa, ja samalla kuin hän kulutti itsensä loppuun ja sisäisesti murtui omaan vaihemielisyyteensä, imi hän veren minunkin sydämestäni. Rakkauteni häneen oli pelkkää tuskaa, ja tuota tuskaa nyt rakastan. Enkäpä vain osaa sanoa, pidänkö onnena vai onnettomuutena sitä, etten tiedä mitään hänen myöhemmästä kohtalostaan.

Kaikkein selvimmin muistan Salmen siinä kohtauksessa, joka hänellä oli veljensä kanssa aivan alussa, kun tuskin olin sanaakaan hänelle sanonut, vaikka olinkin aterioinut samassa pöydässä. En ollut silloin vielä selvillä hänen kauneudestaankaan; ja onhan se luonnollista. Minä, orpo ja pennitön ylioppilaspahanen, jonka oli täytynyt lopettaa lukunsa varojen puutteessa ja jonka seikkailuhalua katkeruus omituisesti kannusti, esiinnyin ensi kertaa ylhäissukuisten henkilöiden parissa. Onneni oli saattanut minut Einar Ståhlin apulaiseksi pienine tietoineni ja taitoineni, Einar Ståhlin, jota kunnioitin keksijänerona ja jonka yksinäisyys vaikutti minuun salaperäisesti, Einar Ståhlin, joka oli myynyt isältään perimänsä tilukset jollekin rikkaalle paronille, jättäen itselleen vain syrjäisen huvilarakennuksen, missä yksinäisenä etsiskeli ratkaisuja tieteen probleemeille, uhraten nuoruutensa ja omaisuutensa, ainoana seuranaan sisar. Uskalsin tuskin nostaa silmiäni lattiasta, ja pikemmin tunsin kuin tiesin, että neiti Salme oli kaunis, seikka, joka minulle täydellisesti selvisi mainitsemassani kohtauksessa, tuossa kohtauksessa, joka yhtäkkiä repäisi kaihin silmiltäni ja paljasti ne pyörteet, joiden kuohuihin minäkin pian olin joutuva. — Niin, saatan mielikuvituksessani nytkin nähdä Salmen sellaisena kuin hän silloin oli, ja kenpä tietää, eikö kuvan selkeys johdu siitä, että olin salakatselija. Eikä minun tarvitse syyttää uteliaisuuttani. Istuin piirustuslautani ääressä pienessä kammiossani, ja ovi laboratoriin oli raollaan, kuten tavallisesti. Sitäpaitsi Einar Ståhl tiesi kyllä läsnäoloni ja olisi hyvin voinut jo alkuunsa tukahuttaa sisäänsyöksyvän sisarensa sanatulvan. Mutta hän ei tehnyt sitä, vaan antoi tuon nuoren tytön purkautua, ladella katkonaisia sanojaan, joiden merkitys oli minulle aluksi hämärä, mutta jotka muistan yhtä tarkalleen kuin puhujan asennonkin, liikkeet, kasvot, joihin tuijotin lumottuna:

— Ei, minä en kestä tätä kauemmin. En voi, enkä tahdo… Hyvä Jumala, onko tämä nyt elämää? Minullahan on tuskin vaatteitakaan enää… Sinä luulet, etten tiedä mitään, etten ymmärrä mitään, etten osaa pitää kiinni oikeuksistani… niin, oikeuksistani… Jos et kunnioittanut isää, jos möit hänen tiluksensa tuhlataksesi rahat hullutteluusi, niin luuletko olevasi oikeutettu kuolettamaan minut tähän yksinäisyyteen. Se ei riitä sinulle, että itse olet perikadon partaalla. Sinä viet minut mukanasi! Koko nuoruuteni sinä turmelet… Onhan minullakin toki oikeus elää, mutta sinä… sinä… Ja mitä on kaikesta hyötyä… Et ole enää järjissäsikään.