… Vihkiäisväki poistui kirkosta ja ovet suljettiin. Silloin pieni, yksinäinen mies astui hiljaa esiin urkujen takaa ja pysähtyi parvekkeen kaiteen ääreen. Oli haudanhiljaista. Auringonsäteet taittuivat tuhatvärisinä suuren kruunun kristalleista. Vinoneliönmuotoinen, valoisa ristikkoikkunan kuva siirtyi hitaasti alhaalla, kirkon keskikäytävällä, ja tomuhiukkaset väreilivät valojuovassa. Alttaritaulun madonna tuijotti syvin, sielukkain silmin parvekkeen hämyyn, mistä urkujen pillit kiilsivät. Holvikaaret rasahtivat toisinaan…
Pitkät hetket kuluivat. Yhä seisoi pieni mies liikkumattomana, kuihtuneet kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä; vain palavassa katseessa oli eloa. Tuli hämärä. Vihdoin kuu kohosi taivaalle… Ylhäällä holvikaton pimennossa humisi kummia ääniä. Kas, eikö saarnastuolissa seissyt joku? Kuului kuin kuisketta… Ehtoollisastiat kimmelsivät kuutamossa…
Pieni mies astui hitaasti kirkon keskikäytävää. Hän pysähtyi alttarin luo, seisoi alallaan pitkän aikaa tuijottaen eteensä. Silmien tuskainen ilme raukeni uneksuvaksi. Hän veti tikarin povestaan. Hänen kasvonsa olivat kuin aaveen kasvot… Kuun säteet heijastuivat tikarin terästä…
Äkkiä vaipui hän polvilleen; tuskainen kuulto palasi hänen katseeseensa.
— Nippon, Nippon! kuiskasivat hänen verettömät huulensa.
Tikari putosi hänen kädestään synnyttäen kaikuvan kolahduksen. Hän värisi…
Sitten hän kaivoi kuin kuumeen vallassa pienen rasian taskustaan. Hän kaatoi jotakin kädelleen, söi… Hetken perästä häntä puistatti kuin suonenveto ja lasimainen kiilto ilmaantui hänen silmiinsä. Maa tuntui väistyvän hänen altaan; hän horjahti lattialle…
Kuun säteet taittuivat verettömiltä, kosteilta huulilta kuin veden kalvosta. Hän alkoi vääntelehtiä, ja kasvonsa vääristyivät… Jälleen hän kuiskaili Lauran nimeä. Kuiske poltti, huumasi, hirvitti… Ylhäällä holvikatossa humisi kuin hiljainen naurun hohotus… — — —
Mutta ei! Olihan ympäristö aivan toinen. Pieni mies makasi vanumatolla, ja hänen vieressään paloi japanilainen lamppu. Hänen ruumiinsa kiemurteli hekumassa; hänen kasvoillaan oli ääretön hurmio ja saasta. Ja yhä hän kuiskasi, kuiskasi…
Ei, ei niinkään! Laurahan tunsi kannettavan pois itseään… Kellankalpeat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen; mustat silmät polttivat häntä tulellaan. Kuuma huohotus, jonka tuoksu oli kitkerä, miltei vastenmielinen, leyhyi hänen kaulallaan. Hänen ruumistaan kouristi tuskallinen onni. Hän tunsi palavansa tuhaksi… — — —