Lauran sairaus oli merkillistä, hän nukkui, yhä vain nukkui. Toisinaan tuska kuvastui hänen kasvoillaan, huulet liikahtelivat kuin jotakin sanoakseen, ja hän hengitti kiihkeästi. Toisinaan hän heräsi, kohosi kyynärpäittensä varaan, katseli ihmeissään ympärilleen ja kyseli hätäisesti sekavia asioita. Noista kyselyistä tohtori päätti, ettei hän ollut mielenhäiriössä.
Kului vuorokausi, meni yö, tuli päivä jälleen.
Uudinten raosta tulvivat auringonsäteet kultasivat Lauran hiuksia. Hän nukkui rauhallisesti, vieno puna poskilla. Tohtori katseli häntä toivo sydämessä; heikko ilokin oli hänet vallannut.
Ovelle koputettiin. Tuotiin posti: sanomalehdet ja pari kirjettä. Tohtori luki kirjeet ja alkoi välinpitämättömänä silmäillä sanomalehtiä. Äkkiä tavaton mielenkuohu ja jännitys yllättivät hänet: muuan uutinen oli sattunut hänen silmiinsä.
Uutisessa kerrottiin, että aamulla oli kirkosta, alttarin luota, löydetty kuollut japanilainen mies. Mies makasi lattialla selällään, kasvot omituisesti vääristyneinä. Hänen vieressään oli tikari, mutta lääkärin lausunnon mukaan oli hän opiumilla surmannut itsensä.
Tohtori oli tuskin päässyt loppuun, kun Laura nopeasti kimmahti istumaan ja tuijotti puolisoonsa terävin, synkin silmin.
— Mitä sinä luet? kysyi hän soinnuttomasti.
Tohtori kalpeni hämmästyksestä.
— Sanomalehteä vain, rakkaani. Tyhjänpäiväisiä asioita, sammalsi hän hätääntyneenä.
Mutta Laura oli jo temmannut lehden hänen kädestään. Suoraa päätä hänen silmänsä sattuivat uutiseen. Hän ahmi sen huohottaen. Lehti putosi, ja hän vapisi kauttaaltaan. Hän laskeusi takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Valjuille poskille kohosivat punaiset, särmikkäät läikät…