— Olenko ollut tainnoksissa? En muista juuri mitään.
— Vain lyhyen aikaa, ystäväni. Mutta sinä olet ollut kuin unissakävijä. Äänesikin on muuttunut. Olet ollut kalpea kuin ruumis, ja silmissäsi on ollut niin outo loiste.
— Älä ole huolissasi, nyt voin aivan hyvin. Mikä päivä nyt on?
— Hääpäivämme, rakkahin, vastasi tohtori surullisesti hymyillen.
— Niin, kyllä muistan. Suo anteeksi, rakas. Olen niin pahoillani, että pilaan ilosi.
— Olenhan minä iloinen, kun jälleen olet noin voimissasi. Mutta ei nyt puhuta siitä. Koeta nukkua vähän, sinä tarvitset lepoa.
Tohtori silitti hiljaa vaimonsa kaunista tukkaa.
Laura hymyili väsyneesti ja ummisti silmänsä… Kului hetki. Hän tunsi putoavansa, yhä vain putoavansa. Kylmät väreet karmivat häntä.
Kuihtuneet, vahankeltaiset kasvot tuskaapalavine silmineen kulkivat kuin sauhupilvessä hänen editseen…
* * * * *