Laura ajoi setänsä kanssa kirkolle.
— Sinä olet niin kalpea, Laura. Olet viime aikoina huomattavasti heikontunut. Varsinkin tänään olet ihan sairaan näköinen.
— Mutta onhan hetkikin juhlallinen, setä. Ajattelehan, sinun pienestä tytöstäsi tehdään tänään aviovaimo.
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutisi setä mietteissään. Mutta selitys ei näyttänyt häntä tyydyttävän.
Ihmisiä parveili kirkon edustalla. Laura nojasi setänsä käsivarteen ja katse maassa nousi kirkon portaita. Valkoisessa puvussaan hän oli ihana kuin ilmestys; väkijoukossa syntyi hämmästyksen hiljaisuus. Eteisessä hän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen, vavahti, olipa vähällä pysähtyä ja huudahtaa. Hämärässä nurkassa, pylvään varjossa, seisoi Okura. Hän oli hirveän laiha. Silmät olivat painuneet syvälle päähän, ja niissä paloi tuskan kiihkeä tuli. Posket olivat kuopallaan, ja huulista oli väri kadonnut.
Lauran silmissä alkoivat ihmiset liikkua kuin varjot. Epämääräisesti hän tajusi joutuneensa sulhonsa rinnalle, kulkevansa kohti alttaria. Hänen ei ollut hyvä eikä paha, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi liihotellut ilmassa, niin keveätä oli kävellä. Hän ikäänkuin etääntyi kaikista, sulhasestaankin, yhä kauemmas ja kauemmas. Sumuvyöhyke kietoi hänet syliinsä. Ja usvamerestä sukeltausivat esiin kelmeät, laihtuneet kasvot, ja silmät, jotka hehkuivat intohimoa ja suurta tuskaa…
Pappi taisi puhua jotakin, kysyä jotakin? Ehkä hän hänelle vastasi.
Tohtori kenties suuteli hänen huuliaan. Mutta miten etäällä, miten
etäällä hän olikaan heistä. Kuin hyvin kaukaa kuului äänten sorinaa.
Jollakin lailla hän kai joutui vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle…
Kun Laura oikein valveutui, huomasi hän lepäävänsä vuoteellaan, omassa huoneessaan. Oli jo ilta. Lamppu paloi pöydällä, ja tuolilla, sängyn vieressä, istui tohtori huolestunut ilme kasvoillaan.
— Mikä minun on? kysyi Laura äkkiä, kovalla äänellä. Hän tunsi olevansa hyvissä voimissa.
— Olet sairas, rakkaani, vastasi tohtori.