Päällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset jännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan eteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.
— Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin pirun riivaama! sähähti hän.
Musta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa, osittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi katsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta ei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.
Sillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne etääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät takaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten alla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden kohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.
Päällikkö hakkasi jäätä hyljekeihäänsä kärjellä.
— Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva varmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta teeskennellen.
Kumpikaan toisista ei näyttänyt edes kuulevan häntä.
Sitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei lämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja sen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. "Tuon takia", mutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat uhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta pienellä veneellä.
Musta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia. Alusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli nyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi mukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa, ja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään pyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö oli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa: kolme yhden kimpussa… Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken alkusyy.
Oli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät. Polkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa, mutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään ollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään tytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita oli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin kilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut viimeistä sanaansa… Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut vaaraa.