Oli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja seurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa, tappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka toisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen, yhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista täyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan kuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä pyyntitoveriaan kapteeniksi.
Paluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että Musta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja siinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen syleilyssä, aavan meren ulapalla…
Yhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen. Mykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän tuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa. Hämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli kadonnut.
Kun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän kietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta päälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa taakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja päällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.
Musta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän suojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky tuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita, aikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli pohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon kiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa Newton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei päällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä niin kiinnitti yhteen ihmiseen!…
Hän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa vettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän hieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä makasivat mursunnahan suojassa.
Yhä enemmän katkeroituen ajatteli Musta-John, mikä oli saanut mykän miehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja kylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen toista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John niin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka mihin, mutta koko muu miehistö… Siellä se nytkin makasi, päällikkö tuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies…
Musta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän asteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui hiljaisella, lempeällä äänellä:
— Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu joku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi polttavat tulta takassa, kun myrskyää… Hyväpä onkin, että lapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.
Päällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut.
Musta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.