* * * * *
Yö oli hirveä; uskomattoman hitaasti tunnit kuluivat.
Musta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan hupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.
Tuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka sumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä muassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.
Päällikkö kömpi ylös.
— Jääusvaako? huudahti hän.
Mutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa jääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus täynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho esineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli kosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.
— Virta, virta, sanoi päällikkö kauhuissaan.
Tosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva ympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se lämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta mahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.
Vähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan. Se pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman kurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi. Toisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui edestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.