* * * * *
Päällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo kaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.
Jotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja leikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren osan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta päällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi. Toinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja tasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli kuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään mursua, joka pian hävisi sumuun.
— Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille sinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta kaunista lohdutuksen sanaa sinusta… Mutta paisti meni, puheli Musta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin selvästi ilmeni.
Viha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli mennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä kuoleman hädässä, viittaili alinomaa…
— Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi mässätään. Jumal'auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.
Kalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli mennyt mursun mukana.
— Raukka, sähisi hän.
Musta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön jalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.
Toinen käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.