Yhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että saattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää, että tuskin erotti kämmentään.
Tuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli nälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi, ja heitä paleli kauheasti.
Suuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä putoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin ihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.
— Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt varmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.
— Jospa, jospa!… Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä ja kärpäset, vastasi Musta-John.
Yö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla, nääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä tasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja herra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.
Sitten alkoi tuulla heikosti ja sumu hälveni hiukan.
Silloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi lautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja huomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti nopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti hänen pimeään mieleensä.
— Vene! huudahti hän hiljaa.
Musta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä tosiaankin hiljaa liukui ohitse.