Kylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen pitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat jännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen jotenkuten äännähti.
— Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Sitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta lautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.
— Tännepäin, tännepäin! kehotti päällikkö uudestaan.
Jälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka varmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari yritti veneeseen.
— Hän ei pääse sisään, huomautti Musta-John.
Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama ajatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä kerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten sydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista…
* * * * *
Nyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta kulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja meren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet tuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai laivaa, laivaa…
Kun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen huomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä, pikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan epäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi vivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja harmaana kuin grafiitti.
Lautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin suunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia jäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton, ääretön ulappa.