Päällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä Musta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen väsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen, ainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.
Päällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei jaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli kuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut enää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään, mutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.
Ponnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa pettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet eivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen silmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan toverilleen.
Niin kului pitkiä hetkiä. Nälkä alkoi yhä tuntuvammin kiusata miehiä.
Silloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle. Otaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin ennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon ja kiitivät pois samaa tietä. — Musta-John oli kuitenkin saanut yhden tapetuksi hyljekeihäällään.
Hän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa häntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari viipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.
— Tuoss' on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan, joille tummaa linnunverta oli hyytynyt.
Kun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei voinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti kuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.
Musta-John ymmärsi hänet väärin, luuli hänen ylpeilevän.
— Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä miellyttäväsi?