Päällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa merkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi kiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.
Silloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa hänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa käsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin kuuluvasti:
— Hyödytöntä.
Jonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän lakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan välinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen…
Musta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset voimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka yhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka avartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti, herättämättä pienintäkään toivoa…
Illemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta, missä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön makaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja silmät ummessa.
Musta-John kumartui koettamaan sydäntä, mutta ruumis oli jo kankea.
Järkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä. Kohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen aivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin taisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet mitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä suorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti retkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.
* * * * *
Alkoi tuulla hieman, ja lautta kulki hiljalleen sumua kohden.