Musta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti hän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan sumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet taittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti hänet horrostilasta.
Aivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri kehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin oranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen epämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan ympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic du Mindellä. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi Musta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi ryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen, alastomaan ruumiiseen…
Vielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka päällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän katseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän erotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan joutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.
Hänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä iloisia päiviä, viiniä ja naisia… Sitten pieni, ruskeasilmäinen kalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli tytön kiharoita…
Äkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä terävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa edes päätään.
— Purjeita, mutisi hän.
Ruskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan kuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä ulapalla.
— Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää syntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.
Laiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri avautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa valossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta, jonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.
Suru.