Lääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus oli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.
Maisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa aivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin hän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä, ehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa, että apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni ja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina kuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla kuoleman valju jäykkyys.
Kuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka vastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt makasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari kuukautta, miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka äsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä todeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana kuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat sen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi siis…
Törmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei hänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja raskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi vaistomaisesti pelätä sitä.
Ilta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla voimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan ja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti yli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen kulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.
Törmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin askelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen palvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin isäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.
Mitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät asfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt jäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin, mutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. "Tokkohan se olen todellakin minä, joka tässä astuskelen?" ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä. Aivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua vain kirvelsi ja kuivasi. — Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa hänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi, mutta ei tiennyt siitä mitään.
Eräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi, astui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili ympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. "Minäköhän tässä nyt istun, minä poika?" ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon itselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia, eihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi… Ennen pitkää tylsä mielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä huomannut.
Orkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella tuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian haikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti nau'utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista tuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren mukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka pyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein silmin… Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän polttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen mielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella mielenkiinnolla. "Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin", mutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu tapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä kuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta mitään…
Yhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä tuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt suloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän nousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa ollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään kasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi jaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan. Häntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa. Hetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja poistui kiireesti.