Hänen rintaansa kaihersi niin kipeä ja alkusyistään tiedoton kaipaus, että se tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa ja kohotti kosteuden hänen silmiinsä. Eikä hän kuitenkaan tietänyt, mitä kaipasi.
Mun polttaa sydäntäin,
mua unettaa, oon raukea,
oon kuolon uupunut,
kuin oisin juonut valmun hunajaa
tai katkoyrtin mettä maistellut.
Taaskin hän toisti hiljaa näitä Keatsin satakielelle kirjoittaman oodin ihania sanoja. Hän tunsi sydämensä janoavan tämän ihmeellisen runon suloista ikävää, ja etsiessään kokoelmaa pöytänsä alahyllyltä hän ulkomuististaan jatkoi:
Oi, maljan viiniä ken mulle tois,
maan mullan tuoksuvaista, viileää,
joss' auringon ja ajan kaiho ois
ja laulun, tanssin, lemmen ikävää…
Kuumeisin käsin selaili hän lehtiä ja joi, joi kuin huumaantunut noita taivaallisia säkeitä:
Oi malja täysi maiden lämpöisten,
jonk' elon kirkas neste punertais,
jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
nyt joisin pohjaan sen, —
maan harhat unhottuis ja katoais
sun kanssas tumman metsän kätköihin.
Pois luokses paeta ma tahtoisin
en Bakkus-kulkueessa, pantterein,
vaan runon siivin kuulumattomin,
joit' avuks' vartoo tylsä aatoksein.
Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
kuu, kuningatar, tähtisaatossaan
tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
vaan tääll' on himmeää,
miss' sammalteiden tummaan vihantaan
yön tuuli kevein huulin koskee vain.
Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
Ei kehnot sukupolvet tallanneet
sua, jonka ääntä ajan ammoisen
on keisarit ja orjat kuunnelleet;
tuon laulus loihtuisan jo kuulla voi
Ruut suruinen, kun kotiin itkien
hän seisoi vainioilla vieraan maan,
ja sama laulu soi,
miss' aallot teiltä meren kuohujen
toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.
Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
mun luotas elämäni köyhyyteen!
Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
ei pettää voi ne peikon-taruineen.
Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
ja raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
ja kankahalle, viimein vaieten
pois kukkuloiden taa.
On laannut soitto. Mitä itse teen?
Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?
Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, niin ettei hän lopulta enää nähnytkään mitään. Hän sulki kirjan, painoi vaalean päänsä käsivarttaan vasten ja nyyhkytti hiljaa, sydämensä pohjasta, omituisen, suloisen ikävän hurmiossa.