"Mutta minähän olen mieletön, mieletön! Eihän minulta puutu mitään", kuiskaili hän itsekseen, ravistaen päätään, kyynelten noruessa pitkäripsisten luomien alta.
Mikään ei häntä tosiaan vaivannutkaan; kaikki oli vain herkän mielen tilapäistä ailahtelua, Hän kuivasi nenäliinalla kasvojaan ja hengitti hiukan hajuveden raikasta tuoksua. Sitten hän jo rauhoittuikin ja mielikuvitus alkoi levitellä kultaista kudelmaansa.
Hän tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi rakastaa tuollaista runoilijaa, kuunnella häntä, hoitaa, lohduttaa, vaalia kuin lastaan ja koettaa ymmärtää? Palvella hänen oikkujaan kuin orjatar ja kuunnella, oi kuunnella hänen sydämensä ihmeellisiä säveliä. Hänen mieleensä johtui, että Pekka Johansson oli miltei sellainen: kuinka hän väliin tuli kalpeaksi ja sai kyyneleet silmiinsä soittaessaan viulua! Mutta ei, ei hän kuitenkaan ollut sellainen, seuraavana hetkenä oli hän aika veitikka, niin… Ei hänestä kai oikein ollut tukea naiselle… Tukea! Oliko kestään runoilijasta sellaista tukea… puhuttiinhan niin paljon.
Huomaamattaan hän tuli vilkaisseeksi ovelle. Sen takana istui Antti. Hän aivan näki hänet: kumartuneena yli piirustusten, harppi, laskutikku, ties mikä kädessä, mittaamassa, laskemassa, tarkastamassa… Hänen piirteensä miltei kovenivat. Niin, Antti, hänestä oli tukea, hän oli kuin vuori, hän kiersi käsivartensa kuin rautarenkaan vyötäisille… Kuinka se joskus saattoi huumata, mutta joskus pelottaa, ahdistaa… vain joskus… Oi, mutta sellainen runoilija! Joka kuohahtaisi, joka nousisi puolustamaan naista ja syöksyisi vaikka kuolemaan, epäröimättä, voimiaan arvioimatta!… Ja sitten hoitaa häntä, kun hän olisi sortunut epätoivoisessa taistelussa, ihailla häntä, lohduttaa… rakastaa.
Etteikö Antti olisi valmis kuolemaan hänen tähtensä! Kyllä, varmasti. Mutta hän seisoisi siinä niinkuin ei ymmärtäisi mitään, niinkuin ei vaaraa olisikaan, vaikka luoti otsaa uhkaisi. Ja sillävälin hän arvioisi, ajattelisi, keksisi mahdollisuuksia, suunnittelisi pääsyä pälkähästä, aivojensa kaikella voimalla. Ja kun kaikki olisi ohi: sitten ei kiitosta, ei hyväilyä, ei sanaakaan, niitä hän ei haluaisi. "Aune, luulen, että kadotin tulitikkuni siinä leikissä. Olet hyvä, jos sytytät piippuni."
Aune rouva naurahti omaa mielijohdettaan. Mutta sitten hän säikähti. Minkälaisia ajatuksia hänellä oli Antista! Eikö hän rakastanutkaan miestään?… Oi kyllä, kyllä… kyllä. Hetkeäkään hän ei tahtoisi elää, jos Antti kuolisi… Mutta siellä hän vain laski, laski ja suunnitteli.
Taas nousi kosteus hänen silmiinsä ja hänen kaitaiset kasvonsa näyttivät hämärässä niin hennoilta ja surullisilta. Hän tuijotti oveen pitkän aikaa ajattelematta mitään; sitten hän nousi ja raotti sitä hiukan.
— Kuule… sanoi hän hiljaa.
Ei vastausta. Antti istui piirustuksen yli kumartuneena ja rouva tiesi, ettei hän kuullut.
— Antti!