Nimen lausuminen tehosi aina; insinööri Jäkälä nosti päätään ja kääntyi ovea kohti. Hänen harmaat silmänsä olivat kirkkaat, mutta poskilla paloi kuume.
— Niin, mitä sitten?
Silloin Aune rouva tuli neuvottomaksi; ei hän ollut ajatellut, mitä sitten sanoisi. Hän hapuili hetken.
— Minä ajattelin… Emmekö lähtisi hiukan ulos?
— Nytkö? Ja minne?
— Jonnekin, minne tahansa, kävelemään. Insinööri Jäkälä ei voinut estää ääneensä pääsemästä eräänlaista kärsimättömyyden vivahdusta.
— Minulla on kiireellistä työtä, Aune.
Silloin rouvan katse harhaili kuin apua etsien ympäri huonetta ja pysähtyi maahan.
— Niin, niin, tiedänhän minä. En minä oikeastaan tahtonutkaan. Minä… minä vaan halusin… sanoa sinulle jotakin. Älä häiriinny, hän sanoi heikolla, värähtelevällä äänellä.
Insinööri katsoi häneen äänettömänä, kauan aikaa. Sitten levisi hymy hänen huulilleen ja silmiin tuli ystävällinen ilme.