— Ikävässäkö sinä taas olet, Aune?
Rouva ravisti päätään moneen kertaan, kasvoilla väkinäinen hymy ja kaikin voimin taistellen esiinpyrkiviä kyyneleitä vastaan.
— Istuin vaan hämärässä, yksin. Mutta nyt väännän valoa, sanoi hän hätäisesti, poistuen, ja hiljaa sulkien oven jälkeensä.
Lamppua hän ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan istuutui sohvalle silmät auenneina miettivään tuijotukseen. Hänen mieleensä johtui heidän rakkauselämänsä alkuvaiheet, niiltä ajoin, jolloin hän asui äitinsä kanssa ja ompeli. Heillä oli kaksi kamaria ja keittiö, mutta toisen kamarin he vuokrasivat aina ylioppilaille; ja niin joutui se eräänä syksynä Antti Jäkälän asunnoksi.
Hän oli kokonaan toisenlainen kuin kaikki edelliset, säännöllinen, työteliäs ja hiljainen. Hänen kirjansa ja paperinsa olivat aina erinomaisessa järjestyksessä; milloinkaan ei pöydälle jäänyt konseptia tai pahaista paperipalaa, joka olisi kertonut, mitä hän puuhaili, mitä tilapäisesti oli hänen mielessään; toiset ylioppilaathan usein olivat kirjoitelleet arkin täyteen laulunpätkiä, numeroita, hyvin usein pelkkää omaa nimeään. Samoin oli tupakka-asian laita. Vaikka Jäkälä poltti ahkerasti piippua, ei lattialla ollut koskaan tuhkaa, ei vahingossakaan tulitikun pätkää, eikä hänellä kuitenkaan ollut kuin yksi pieni tuhkakuppi. Hän oli määrännyt aamukahvin tuotavaksi puoli kahdeksalta, mutta ei kertaakaan sattunut, ettei hän jo silloin olisi ollut täysin puettuna. Ja kuun viimeisenä päivänä hän säännöllisesti ojensi suljetun kirjekuoren. "Neiti on hyvä ja antaa tämän äidilleen, en tahdo häntä näin varhain häiritä." Kuoressa oli vuokraraha.
Aune rouva muisti, kuinka hänet jo alusta alkaen oli vallannut pelonsekainen kunnioitus tätä vuokralaista kohtaan, niin että oli ollut vaikeata viedä hänelle aamukahvia tai yleensä mennä hänen huoneeseensa. Ja kun hän sitten oli huomannut ylioppilaan kirkkaiden silmien toisinaan tutkivasti, toisinaan hieman veitikkamaisesti viipyvän itsessään, oli veri syöksähtänyt kuumana poskille ja hänen oli ollut pakko pitää katseensa maassa. Se oli sanomattomasti harmittanut: "Mokomakin mykkä, joka oli säännöllinen kuin seinäkello."
Sitten eräänä iltana oli ylioppilaalle tullut vieraita. Ja ihme! Tämä pyytää kuumaa vettä, laseja, sokeria; alkoivat juoda totia. Mutta kuinka hiljaa he olivat, hiljaista naurua, lauluakin, mutta kovin aikaisin vieraat lähtivät. Kun hän oli mennyt hakemaan laseja ja valmistamaan vuodetta, istui ylioppilas posket hehkuvina ja tuijotti häneen koko ajan. "Oletteko hyvä ja pyydätte äidiltänne anteeksi, neiti. Taisimme häiritä. Oli syntymäpäiväni." Millätavoin he olisivat häirinneet! Mutta silloin oli ylioppilas tullut aivan hänen viereensä ja hymyillyt omituisesti. "Ettekö ollenkaan halua minua onnitella?" Neuvottomana oli hän ojentanut kätensä ja ylioppilas oli pitänyt sitä hiukan liian kauan ja katsonut niin, että se vieläkin huumasi häntä.
Sitten oli Jäkälä toisinaan vienyt hänet konsertteihin. "Sallitteko, rouva, että vien neidin konserttiin?" Hän olisi mieluummin käynyt teatterissa, mutta Jäkälä ei pitänyt näytelmätaiteesta, vaan rakasti musiikkia. Ja musiikki teki hänet totiseksi ja vielä harvasanaisemmaksi.
Ja niin tapahtui ratkaisu: Kun he eräänä iltana palasivat konsertista, tuli pimeissä portaissa pari humalaista miestä heitä vastaan. Vaistomaisesti hän silloin tarttui ylioppilaan käsivarteen. "Olisiko teidän turvallista siinä?" kysyi tämä, kun he jo olivat ehtineet miltei ovelle. Ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä kysymys tarkoittikaan, kiertyi ylioppilaan käsi hänen vyötäisilleen. Se kiertyi kuin rautavanne, niin että sen salaperäinen voima huumasi hänet, ja kun ylioppilas suuteli häntä, ei hänellä ollut kykyä vähääkään estellä, eikä hän tahtonutkaan.
Ne olivat onnellisia aikoja, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Hänen piti Amerikkaan. "Toivon voivani kohottaa sinut verrattain hyvään yhteiskunnalliseen asemaan, enkä tahdo, että tunnet itsesi siinä vieraaksi." Se oli Antin tahto, joka aina määräsi, joka teki hänet sanomattoman onnelliseksi, mutta joka samalla tuotti hänelle levottomuutta ja ahdistusta. Hän, neulojatyttö, Amerikkaan! Mutta äiti oli aina Antin puolella, vaikka haikein mielin luopui tyttärestään. Kylläpä hän oli saanut kestää vaikeuksia vieraassa maassa, niellä monta karvasta palaa ja alituisesti olla ikävässä. Varmaankin hän olisi kuollut, ellei olisi ollut Pekka Johanssonia, joka samaan aikaan opiskeli amerikkalaisessa teknillisessä korkeakoulussa. Niin, Pekka! Hän oli kokonaan toisenlainen kuin Antti, nauroi, lörpötteli, hassutteli. Ja kuinka hän soitti viulua! Väkisin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän soitti kotimaan lauluja.