Aune rouva muisti, että Pekka kerran oli vähällä suudella häntä. Mutta kuin näkymättömänä Antin tahto oli ollut läsnä, sitonut, velvoittanut, pakoittanut. Kuolon kalpeana hän oli irroittanut Pekan kädet, työntänyt hänet pois. Ja sitten oli Pekka vähän ryypiskellyt, tehnyt työtä ja ryypiskellyt — ja hassutellut taas kuin ennenkin, viulu vain joskus ikäänkuin puhui.
Aune tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi ollut, jos hän silloin ei olisi työntänyt pois Pekkaa. Sitten hän säpsähti. Hyvä Jumala, mitä johtuikin hänen mieleensä! Hänkö olisi luopunut Antista, Antista! Ei koskaan, ei kuoleman uhallakaan!… Mutta Antti oli aina työssä. He kulkivat kaupungista kaupunkiin, maasta maahan, hotellista hotelliin ja hän oli niin yksin. Antilla oli työnsä, mutta hänellä, mitä hän olisi osannut tehdä? Toisinaan oli niin kuolettavan ikävää… Eikä heillä ollut lasta… Miksi Jumala ei antanut heille lasta?
Äitikin oli kuollut hänen ollessaan ulkomailla. Äiti parka. Kylläpä hänen oli ollut yksinäistä… Aune rouva tunsi taas kyynelten kohoavan silmiinsä… Olisiko ehkä ollut onnellisempaa, jos hän olisi pysynyt neulojatyttönä, jos… jos Anttia ei olisi ollutkaan? Eläisikö äiti ehkä vielä?
Äkkiä hänet valtasi omituinen mielijohde: mitä, jos hän menisi katsomaan entistä kotiaan, heidän entisiä huoneitaan. Ketä mahtoi nyt asua niissä? Kenties puutetta-kärsiviä. Mutta senpä hän tekeekin, hän menee sinne aivan vieraana, sanoo jonkun tekosyyn, antaa pienen lahjan heille.
Hän väänsi valoa ja pukeutui. Hetken aikaa hän tuijotti ajatuksissaan
Antin oveen. Mutta eipäs. Mitä hän siitä Antille kertomaan, tuskin
Antti siitä olisi oikein hyvilläänkään.
Mutta ei hänellä ollut mitään iloa käynnistään. Porraskäytävässä oli hän joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, että hänen oli täytynyt itkeä; kylläpä hän tänään oli herkkä ja huonolla päällä. Ja kun hän silmät punertavina astui sisään, oli hänet heti tunnettu. Huoneistossa asui muuan koneenkäyttäjä, jonka vaimo ihmeissään tarjosi "rouva Jäkälälle" tuolia. Äärimmäisen hämillään Aune rouva selitteli jotakin, otti pienen, rohkean pojan syliinsä, leperteli hetken jonninjoutavaa ja poistui sitten kiireesti, silmät kosteina, työntäen pienokaisen käteen tukun seteleitä.
Niin, tähän oli Antti hänet saattanut! Hän ei voinut ottaa enää askeltakaan uteliaitten silmien häntä seuraamatta. "Suomen kuvalehti", "Maailma", "Otava", kaikki ne julkaisivat hänen kuviaan. "Insinööri Jäkälä rouvineen aamiaisella hotellin ruokasalissa", "Insinööri Antti Jäkälän rouva astumassa raitiotievaunuun". Se oli sanomalehtireportterien työtä: kun Antti ei ottanut heitä vastaan, niin he näppäilivät salaa valokuvia. Mutta sellaisen huomion esineenä hän ei ollenkaan tahtonut olla!
Rouva Jäkälä kulki perin hitaasti ja mietteissään. Kun hän oli ehtinyt Bulevardille, tunsi hän mielihyvää, että katu oli miltei tyhjänä ihmisistä, ja ehdittyään kirkkopuistoon, missä juhlalliset, lumiset puut seisoivat liikkumattomina, hänen mielensä rauhoittui. Mutta hiljainen puisto sinisine varjoineen herätti hänessä jälleen ikävän. Minne hän menisi? Kotiin…? Siellä oli Antti, joka laiminlöi hänet niin kokonaan näihin aikoihin. Mutta mitä, jos hän lähtisi teatteriin! Mikä kappale siellä mahtoikaan olla menossa? Heti hän ajatteli pukuaan. Mutta se ei ollut sopimaton, eikähän nyt ollut ensi-iltakaan. Hän innostui ja kiihdytti askeleitaan. Hänpä soittaa Antille. Mutta sitten hänen päänsä jälleen painui: eihän Antti välittänyt teatterista ja hänellä oli työtä… Konserttiin Antti ehkä olisi lähtenyt, mutta teatteriin, ei… Oli oikeastaan omituista se Antin kiintymys musiikkiin. Aune rouvan mieleen johtui, kuinka Antti toisinaan lähti konsertista kesken pois, kuultuaan kappaleen, joka oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän ei tahtonut enää sekoittaa tuota vaikutelmaa, vaan lähti, ja oli sitten pitkän aikaa kuin toisessa maailmassa, kuin musiikin lumoissa. Kuinka usein hän miltei pahastui Pekka Johanssonille ja katsoi häneen ääneti ja ihmeissään, kun tämä, soitettuaan viulullaan jonkun ihanan kappaleen, heti saattoi naureskella, lasketella jonninjoutavuuksia tai vingahuttaa kiperän polkan yhteen menoon, ikäänkuin haihduttaakseen omaa liikutustaan.
Ihmisvilinä Ylioppilastalon kulmauksessa tuskastutti Aune rouvaa ja hän kääntyi menemään pitkin Heikinkatua. Hän kulki niin ajatuksissaan, että heräsi vasta kun huomasi olevansa asematorilla. Yleisöä meni teatteriin… Hän sai äkkinäisen päähänpiston: hänpä menee sinne ypöyksin. Kellä siihen olisi mitään sanottavaa! Hän ei lähde kotiin istumaan!
Ensimmäisellä väliajalla hän teki sen virheen, että lähti käytävään kävelemään. Ihmiset tunsivat hänet ja tarkastelivat häntä nenäkkäällä tavallaan. Täällä oli rouvia, joille hän aikoinaan oli ommellut pukuja, ja he muistivat hänet siltä ajalta ja suuntasivat häneen katseen, joka etsi hänestä virheitä. Jos hänen luonteensa olisi ollut toisenlainen, olisi hän nauttinut kaikesta tästä, ehkäpä pöyhkeillyt, mutta nyt se vain tuskastutti häntä ja hänen hermonsa kärsivät uskomattomasti. Kylläpä ne nyt ihmettelivät, miksi hän oli yksin. Kun tulikin tultua! Kylläpä tänään oli onneton päivä.