Toisilla väliajoilla ei hän enää liikkunut paikoiltaan, mutta hänen mielialansa oli pilalla, eikä näytelmäkään ollenkaan ollut hänen makuunsa eikä voinut häntä kiinnittää. Pois lähdettäessä hän ei pitänyt kiirettä, vaan antoi ihmisten rynnätä pukujaan noutamaan ja jättäytyi jälkeen. Kun tulikin tultua! Missähän Anttikin luuli hänen oikein olevan?… Hän hymähti hiukan katkerasti: jos Antti ensinkään oli huomannut hänen poissaoloaan…? Niin no, illallisen takia ehkä…
Kun hän pani päällystakkia ylleen, riensi muuan keski-ikäinen herra erittäin kohteliaasti häntä auttamaan. "Saanko auttaa, rouva?" Käytävässä ei enää ollut kuin muutamia harvoja ihmisiä.
"Minä tunsin teidät ulkomuodosta, rouva Jäkälä. Sallitteko, että sanon nimeni, tukkukauppias X; tässä on vaimoni." Aune rouva ojensi kätensä hämillään.
"Huomaan teidän olevan yksin. Ollaanko teitä ehkä ulkona vastassa?"
"Ei… ei olla", sammalsi Aune rouva punan syöksyessä kasvoille.
"Olemme iloisia, jos suvaitsette, että viemme teidät kotiin autolla."
Rouva Jäkälää tuskastutti. Kylläpä tämä oli ihmeellistä. Mutta ei hän osannut kieltäytyäkään; hän kiitti yksinkertaisesti ja seurasi kuin talutusnuorasta.
Ja sitten matkalla:
"Miehenne on ehkä matkoilla, vai kuinka?"
"Ei, hän tekee työtä", pääsi Aune rouvalta kuin epätoivon purkaus ja hänen äänensäkin petti. Seuraavana hetkenä hän katui sanojaan ja pureskeli huuliaan miltei veriin asti. Minkätähden hän ei valehdellut? Miksi näiden vierasten tarvitsi tietää mitään? Nyt he tietysti alkavat häneltä udella kuin sanomalehtinuuskijat… Minkä ihmeen tautta hän oli heidän kanssaan lähtenytkään?