Hotellin ovenvartia kumarsi syvään ja kunnioittavasti, kun Aune rouva nopeasti, ikäänkuin jonkinlaisen hermostuksen vallassa, mutta liihoittelevan keveästi riensi portaita ylös. Puhelin kilisi; Antti kuului jotakin vastaavan; siellähän hän siis istui työssään kiinni, entisellä sijallaan. Aune rouva riipaisi päällystakin yltään ja astui miehensä huoneeseen, mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan.
— Antti!
— Jaa, kuului lyhyt vastaus ja insinööri Jäkälä käänsi työstä hehkuvat kasvonsa vaimoaan kohti.
— Terveisiä teatterista, Olin siellä yksin, sanoi Aune rouva hillityllä, väräjävällä katkeruudella.
Insinööri Jäkälä näytti jollaintavoin hämmästyvän ja vilkaisi hätäisesti kelloansa.
— Onko kello niin paljon jo? Aune, oletko ystävällinen ja soitat teetä; on ehkä myöhäistä syödä illallista enää, mutisi hän tyytymättömänä ja kääntyi sitten työhönsä.
— Olin siellä yksin, kuten täälläkin, kuten aina… Antti, sinä kasvatit neulojatytöstä itsellesi vaimon. Sitäkö varten, että… että saat kokonaan laiminlyödä hänet?
Se tuli esiin katkonaisesti ja vaikeasti ja äänessä värisi katkeruus.
Mutta insinööri Jäkälä istui jo selin, kumartuneena piirustuksen yli ja tarkkaavaisesti siirtäen laskutikun kieltä edes takaisin. Hän merkitsi numeron paperille ja kysyi sitten hajamielisesti:
— Niin mitä sinä sanoit, kultaseni?