Mutta nähtävästi hän ei odottanutkaan vastausta, sillä seuraavana hetkenä hän jo kirjoitti paperille jotakin.
Syntyi hiljaisuus. Aune rouvan silmät kävivät hehkuviksi ja niiden terät laajenivat. Hänen povensa aaltosi kuin meri, yhä tiheämmin, yhä valtavammin; hänen kasvonsa kalpenivat ja herkät sieraimet värähtelivät.
Yhtäkkiä syöksähti hän kuin raivossa miehensä työpöydän ääreen, tempasi hänen edestään piirustuksen ja repi sen kuumeesta vapisevin käsin niin pieniksi kappaleiksi kuin suinkin jaksoi. Kaikella voimallaan hän paiskasi palaset pöydälle, niin että osa niistä singahti insinöörin kasvoille ja syöksyi sitten ulos, paiskaten oven kiinni jälkeensä.
Äärimmilleen hämmästyneenä insinööri Jäkälä jäi tuolilleen istumaan. Hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmissään oli miltei tyhmännäköinen tuijotus ja suu avautui puoleksi. Pitkän aikaa viipyi hän aivan liikkumattomana, mutta nousi sitten ja meni vaimonsa huoneeseen.
Aune rouva oli mennyt makuukamariin ja makasi suullaan vuoteella, kasvot painettuina tyynyyn, täysissä vaatteissaan ja ankarasti nyyhkyttäen.
Jäkälä istuutui tuolille hänen viereensä, laski kätensä hänen hiuksilleen ja kysyi hiljaa:
— Aune, mikä sinun on?
Nyyhkytykset lakkasivat, mutta vastausta ei kuulunut? Hiljaisuutta kesti pitkän aikaa.
— Olenko minä loukannut sinua, Aune?
Se tuli vieläkin hiljaisemmin ja Jäkälä hyväili vaimonsa olkapäätä, kuljettaen kättään hermostuneesti edestakaisin, sormien toisinaan puristuessa suonenvedon tapaisesti.