Silloin alkoivat nyyhkytykset uudestaan.
— Sinä et enää vähääkään välitä minusta, Antti. Minä seuraan sinua kuin painajainen, kuin kiusanhenki, joka sinun on majoitettava, josta sinun on pidettävä huolta, mutta joka vain häiritsee työtäsi… Mutta mitä varten sinä sitten otitkaan minut, Antti…? Lähetä minut sitten pois, se on parempi… Parempi, koska et rakasta minua… et enää rakasta minua, Antti.
Ja sitten jatkuivat sydämen pohjasta tulevat nyyhkytykset hiljaisuuden vallitessa. Jäkälä nosti pois kätensä rouvansa olkapäältä ja kääntyi sivuttain, tuijottaen verhoamatta jääneestä akkunasta ulos pimeyteen.
— En ehkä osaa rakastaa sinua niinkuin tahtoisit, Aune… Vaikka kyllä rakastan sinua.
Se sanottiin tukahtuneella äänellä, jonka alla tuntui kuuma tulivuori hehkuvan. Heti paikalla Aune rouva lakkasi nyyhkyttämästä. Hän nosti päätään ja katsoi mieheensä. Tämä istui raskaasti hengittäen ja niin kalpeana, ettei veren tippaa ollut hänen kasvoillaan.
Ahdistavassa tuskassa Aune rouva hypähti vuoteelta, heittäytyi maahan miehensä jalkoihin, syleili kaikella voimallaan hänen polviaan ja itki, itki kuin mieletön.
— Anna anteeksi, Antti, anna minulle anteeksi. Minä turmelen elämäsi… Kaiken rauhan minä riistän sinulta… Mutta minä rakastan sinua, Antti, voi kuinka minä rakastan sinua.
Vavahtelevin käsin Jäkälä hyväili vaimonsa vaaleata päätä.
— Kun voisit vähän rauhoittua, Aune… Kylläpä minä olen pahoittanut mielesi, tahtomattani, ihan tahtomattani… tiedäthän.
— Voi, minähän se, minähän se revin sinun suunnitelmasi. Vaikka tiesin, että olit pannut siihen monen viikon työn.