— Kyllä se korjaantuu, kyllä se siitä korjaantuu. Kunhan vain voisit hiukan rauhoittua.
— Minä olin niin hermostunut. Minä kerron sinulle…
— Nousehan, Aune. Riisuudu ja käy vuoteelle. Sitten kerrot, kun vähän rauhoitut.
Ja Jäkälä nosti maasta vaimonsa, painaen hänet hellästi vuoteelle istumaan ja kumartuen ottamaan kenkiä hänen jaloistaan. Rouva antoi sen tapahtua katsoen miestään anteeksipyytävin, kuivunein silmin, suloisen onnentunteen virratessa sydämeen.
Ja kun vihdoin Anttikin oli ehtinyt sänkyyn, silloin hiipi Aune rouva hänen luokseen, suuteli lukemattomat kerrat hänen rintaansa, suutaan, silmiään, kertoen ikävästään ja surustaan, pyytäen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan ja itkien onnesta ja suloisesta tuskasta. "Tällainen hupakko minä olen, ei minusta ole sinulle." "Oi, älä välitä, vaikka itken. Olen niin onnellinen, kun saan rakastaa sinua." Sellaisia lauseita toisti hän moneen kertaan, painaen päätään Antin rintaa vasten ja väliin kuunnellen äänettömänä hänen sydämensä voimakkaita lyöntejä.
Antti makasi aivan hiljaa, hyväillen kädellään vaimonsa hiuksia. Kun Aune vihdoin nukahti, nosti hän varovasti vaimonsa pään rintansa päältä tyynylle ja katseli kauan aikaa hänen kaitaisia, hentoja kasvojaan. Kelmeä lyhdynvalo tunkeusi verhottomasta akkunasta huoneeseen; sen himmeässä loisteessa kimmelsi kyynel pitkäripsisen, sulkeutuneen luomen raossa.
* * * * *
Yöllä Aune rouva heräsi. Mutta missä oli Antti? Hän väänsi valoa ja katsoi kelloa. Se oli puoli viisi jo. Sitten kuuli hän pehmeitä, hitaita askeleita, edestakaisin, edestakaisin. Hän hiipi ovelle ja painoi korvansa sitä vasten sydämen sykkiessä levottomasti. Oi, saattoihan hän sen jo arvata. Antti ei voinut nukkua. Päiviä, viikkoja, kuukausia pysyisi eilinen kohtaus hänen mielessään ja hän miettisi sitä, joka puolelta, yhä ja yhä, lukemattomien itsesyytösten tulviessa mieleen. Ja sitten ei sanaakaan, ei viittaustakaan.
Aunen teki mieli uudestaan syöksyä hänen jalkoihinsa, rukoilla häntä unohtamaan, itkeä uudestaan hänen rinnallaan. Mutta hän tiesi, ettei se auttaisi mitään. "Kylläpä sinä olet herkkä luulottelemaan, Aune. En minä ajattele mitään sellaista." Siihen tapaan olisi hänen miehensä vastannut. Mutta hänen silmissään, hänen äänessään olisi kuitenkin piillyt alistunut suru ja alakuloisuus.
"En koskaan, en koskaan enää näytä hänelle ikävääni, vaikka siihen nääntyisin. En koskaan enää tuota hänelle tätä tuskaa", ajatteli Aune rouva itsekseen. Sitten hän kiiruhti vuoteeseensa, veti peitteen päänsä yli ja nyyhkytti hiljaa.