Ei, kyllä oli mieletöntä jäädä tänne kuolemaan. Miksei lähdetä pois, Tölleviin ja sieltä Norjan puolelle? Oltaisiinhan silloin lähempänä varastoja. Norjassa kyllä olisi muonaa.
— Saakaapa nähdä, hevosmiehet eivät palaa. Kylläpä he olisivat hulluja! He tietävät, ettei Töllevistä heru enempää. He syövät vatsansa täyteen ja painavat Norjaa kohti. Mutta me jäämme tänne kuolemaan.
Niin tyytymättömät uhosivat.
Silloin syntyi salahanke. Oli mahdotonta sanoa, kuka oli sen alkuunpanija. Se tuntui liihoittelevan ilmassa ja iskeytyi samaan aikaan varmaankin sataan päähän.
Mutta sen kypsymisen huomasi kyllä. Miehet eivät enää pysyneet kämpissä. He seisoskelivat ryhmissä jutellen keskenään, välittämättä tuiskusta, jonka pahimmalta raivolta kämppien nurkat heitä suojelivat. Toiset järjestysmiehet olivat niin masentuneina itsekin, että he suhtautuivat kaikkeen välinpitämättömästi. Toiset koettivat ärhennellä, mutta se ei paljoa auttanut. Pitihän miesten toki päästä ulos! Tokihan sai käydä kuulemassa, joko hevosmiehet olivat palanneet!
Vihdoin eräässä kämpässä syntyi riita järjestysmiehen ja erään kookkaan, mustakulmaisen jätkän välillä. Järjestysmies komenteli ja vaati miehiä täyttämään tehtävänsä; silloin jätkä murahti:
— Älä jumalauta jeessustele!
— Suu kiinni!
— Pidä itse, saatana, taikka annan pään kätehesi, karjasi jätkä odottamattoman raivon vallassa ja lyödä jysäytti nyrkillään järjestysmiestä vasten naamaa. Tämä sieppasi revolverin, laukaisi kerran kattoon ja alkoi ärjyä.
Mutta silloin olivat hänessä kiinni kymmenet kädet. Vai vielä tässä ihmisiä ampumaan! Ilmankin oli nälällä kiusattu henkitoreisiin!