Järjestysmies heitettiin kämpästä ulos. Mutta laukaus oli kuulunut läpi tuulen ulvonnan. Miehiä kasaantui suureen ryhmään. Järjestysmiehet eivät enää voineet heitä hallita ja Latva kielsi jyrkästi ampumasta.
— Malttakaahan pojat. Revolverimiehet kyllä tappavat meidät, kun ruoka käy niin vähiin, ettei heille itselleenkään enää riitä. Lähdetään pois. Olette mielettömiä, jos jäätte tänne kuolemaan, huusivat kiihottajat.
Yhtäkkiä syöksyi lauma miehiä tallirivien luo. Toiset seurasivat esimerkkiä. Nälkäiset hevoset valjastettiin tulisella kiireellä. Miehiä heittäytyi rekiin. Paikoista tapeltiin verissä päin, viuhuvan tuiskun ja tuulen keskellä.
— Ette saa ampua! kuului Latvan voimakas ääni. — Jos olisi päivä, niin sitten, mutta nyt on yö, he lähtevät kuitenkin, syöksyvät metsiin ja kuolevat sinne, jos hätyytätte heitä. Ette voi pimeässä pitää järjestystä.
Mutta leirialue oli laaja, kämppiä oli vielä kilometrinkin päässä.
Laukaukset pamahtelivat, kuului huutoa ja uikutusta. Tuuli ulvoi.
Lumi ruoski kasvoja. Pillastuneita hevosia syöksyi tietä pitkin
kiskoen perässään rekiä, joissa ihmiset yhä tappelivat paikoista.
Mutta ne, jotka eivät olleet mahtuneet rekiin, taikka putoilleet tielle taistellessaan, ne tulivat mielettömiksi kauhusta. He luulivat jääneensä yksin erämaahan, lumen ja tuiskun keskelle kuolemaan. Mistä he enää saisivat ruokaa, kuka heistä pitäisi huolta? Toiset olivat kaikki lähteneet.
Silmittöminä kauhusta he ponnistelivat hevosmiesten jälkeen, ensin yksitellen, harvassa jonossa, sitten matkan varrella ryhmittyen viisi-kuusimiehisiin joukkoihin. Leirialueelle ei jäänyt muita kuin insinöörejä, työnjohtajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Melu hälveni vähitellen. Kuului vain tuulen synkkä ulvonta.
* * * * *
Kolttakosken kaivoksilla työt jatkuivat säännöllisesti.