Mutta pakolaisia tulvi yhä ja yhä. Vajat täyttyivät, kaikki Töllevin työläisasunnot täyttyivät viimeistä sijaa myöten, yksinpä sairasparakeissakin oli sekaisin terveitä ja sairaita.
— Menkää takaisin Salmijärvelle, karjui Kuusi. Mutta ei, sinne he eivät tahtoneet. Ei hengen uhallakaan olisi saatu heitä eroamaan pääjoukosta.
— Siellä ei ole mitään. Ennen kuolemme tähän, kuin käännymme takaisin pakkaseen.
He tekivät suuria nuotioita pihaan ja värjöttivät siinä, kantaen heiniä lumelle. Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän synkkä raivo sai heidät valtaansa.
* * * * *
Kello puoli kaksi yöllä kuului jalasten narinaa ja muuan reki pyrki pihaan. Väkeä oli sen tiellä. Susiturkkeihin upotettu mies äännähti jotakin hillitysti, mutta terävästi; ruoska vingahti, musta hevonen, jonka kupeille sakka oli jäätynyt kuin pitsiröyhelys, karkasi kahta jalkaa ja työläiset väistivät kaatuillen kahden puolen. Vasta kun turkkiin kääriytynyt mies nousi reestä, tunnettiin hänet insinööri Jäkäläksi.
— Missä Grönberg? kysyi hän lyhyesti Kuuselta, joka ihmeissään riensi häntä vastaan.
— Hän ei ole sisällä tällä haavaa, kuului epäröivä vastaus.
— Missä sitten?
— Työnjohtajien asunnossa, luullakseni.